tiistai 25. maaliskuuta 2014

Sweet secrets


Eräs suurista intohimoistani tässä maailmassa
ovat kaikenlaiset karamellit, kakut, leivokset ja makea.


Jos vain näenkin jotakin, ihan mitä vain; kirjankannen, mainoksen, 
ohikiitävän näyteikkunan tai vaikka keittiönkaakelin jossa kuvattuna on
 kuorrutemuffinssi, toffeepala tai hunajapisara, tunnen sisälläni
 aina pienen, automaattisen ilonläikähdyksen. 

En osaa sitä sen paremmin selittää muuten kuin kuvailemalla että minulle
makea merkitsee mielihyvää monella eri tavalla. Ei vain makunautintoina
 vaan myös väreinä ja muotoina ja symboliarvoina lapsuuden iloille,
 elämän hauskimmalle puolelle ja turvallisuudellekin.

Jos on karkkia, eivät asiat voi olla huonosti.


Minulla on hiukan taipumusta murehtia maailman pahuutta ja kärsimystä.
On niin monia aivan käsittämättömiä ja masentavia asioita, on niin paljon
vääryyttä johon voisimme kollektiivisesti vaikuttaa mutta silti mitään
 ei tapahdu. Sen ajattelu on minusta joskus vaikeaa.

Silloin makea vain olemassaolollaan kaupan hyllyssä on minulle symboli 
siitä että elämässä kaikki ei ole hapanta ja tuskien täyttämää ruisleipää ja 
perunaa vaan siinä on mukana myös marenkeja ja kermamunkkeja.


Ei enää tämän jälkeen niin suurena salaisuutena voin kertoa että kun vuonna 2009 perustin tämän blogin, Pupuleipomon, tämän oli määrä olla osittain kakkublogi. Se selittää nimen jos olette joskus ihmetelleet.

Suhteestani makeaan ovat syntyneet myös tämän blogin monet makeisnostalgiakirjoitukset.

Leipomuksiani ja karkkikaupan saaliitani täällä ei ole loppujenlopuksi paljon näkynyt mutta kulissien takana niitä on tietenkin ollut. Tämän kaiken kerrottuani onkin ihme että en ole koskaan elämässäni ollut vielä ylipainoinen vaikka normaalipainon sisällä olenkin sahannut lievästi sanottuna edestakaisin.

Arjessani on melko paljon taistelua sen suhteen sallinko mielelleni tänään mutakakkua vai purenko parsakaalia joka sekin kyllä on hyvää.

Usein minusta tuntuu että ruokin leivoksilla (tai mikä onkaan päivän makea ilo) pikemmin aivojani kuin suutani. Huomautan myös että en kyllä näe siinä mitään pahaa.

Asiaa ei paranna se että oleskelupaikkakunnallani on muuan
marketti joka ei kuulu S- eikä K- eikä mihinkään muuhunkaan
ryhmään. Marketin myyntivaltteina ovat hieman halvemmat tuotteet sekä viikoittain vaihtuvat "sikahalpa"-ajatusteemalla myytävät kakut ja namit. 

Osaisitteko te vastustaa Fazerin suklaalevyjä jotka maksavat 1e kpl?

Milkan ihanaa kuplakinuskitoffeeta, myös euron kappale? Tai  pinkillä pomadalla kuorrutettua kermatäytteistä ja melkein kyynärvarren pituista munkkivenettä? Eurolla? Viime viikolla ostin kaksi pakastemutakakkua, euron kappale. Pakastimessa on jo entuudestaan euron prinsessakakku.

Minulle onkin vuosien mittaan kehittynyt jonkinlainen taktiikka miten hallitsen makeaa ja tasapainoilen sen positiivisten ja negatiivisten vaikutusten välillä.

Taktiikkani on karkkilaatikkoni joka on (kokoa sen tarkemmin täsmentämättä) punaisella paperilla päällystämäni pahvilaatikko jonka kannessa lentelevät perhoset ja leppäkertut. Sen pullistelevat kannet voi sitoa kiinni punaisella silkkinyörillä mutta usein se on auki vain ihailtavana.

Sinne ladon ne suklaa- karkki- herkkuostokseni jotka säilyvät huoneenlämmössä.

Sama karkkilaatikko on ollut käytössäni jo vuodesta 2001 jolloin sen askartelin ja sinne kätken useimmat makeat aarteeni.

Kun ne ovat siellä ihailtavina en tule syöneeni niitä joka päivä vaan vain lopuksi aika harvalukuisina hetkinä.

Lieneekö tarpeen selostaa millainen jokaisen lapsen unelma tuo
laatikkoni yleensä on? Se on jotain sellaista josta nähdään kauniita unia, jonka kuva on hammaslääkärin seinällä punaisen varoitustekstin ja rastin alla ja jonka pelkkä olemassaolo tuo arkeeni iloa. Minun ei tarvitse välttämättä edes syödä karkkia saadakseni siitä kiksit.

Vaikka analysoin itseäni ja makeismieltymyksiäni, en usko että olen kuitenkaan ihan yksin. Ruoka on vain niin syvästi oletettavasti kaikkein perimmäisin ja eläimellisin tarpeemme jonka symboliarvo on suuri.

Monelle kuten minulle makea on kuitenkin symboliarvoltaan suurempi kuin muu ruoka. En vain osaa asettaa mentaalisesti näkkileipää ja korvapuustia samalle viivalle vaikka kuinka olisi. 

Niinpä hoivaan joululahjaksi saamiani eksoottisia englanninmakeisia yöpöydälläni enkä ole vielä raaskinut syödä niistä yhtäkään vaikka
alakerran jääkaapista viilit ja hapankaalipaketit hupenevat suuhuni. 

 Myös kirjahyllyni parillakin eri paikkakunnalla merkillisesti painottuvat teoksiin ja sarjoihin joissa laitetaan ruokaa ja leivotaan. 

Lapsena luin esimerkiksi Viisikko-kirjasarjan uudelleen ja uudelleen vaikka sovinistinen Leo "Tytöt eivät saa tehdä sitä eivätkä tätä"-tokaisuineen
kiihdyttikin minut välillä repimään hiuksiani raivosta. Luin silti ja melkein vain siksi että viisikolla oli aina niin hyvä eväät.


Erään tapahtuman taas muistan lapsuudestani kirkkaasti kuin se olisi tapahtunut eilen. 

Palasin mummolan keväisistä ja kuraisista hiekkalaatikkoleikeistä sisälle leikkitoverina
 toimineen serkkuni kanssa. Oli välipalatauko ja posket ulkoilmaista punaisina tartuin
turhia aikailematta mehulasiin, suklaamarie- ja kaurakekseihin. Serkkuni taas sen
 sijaan että olisi iskenyt kätensä keksilautaseen,  katseli tarjoamuksia hiljaisena.

Etsivän silmäilyn jälkeen tuli kysymys: 

 Olisiko mitenkään mahdollista saada yhtään ruisleipää?


 Ruisleipää sitten jostain löytyikin mutta koska mummolassa ei asuttu
 ja siellä oltiin vain käymässä, ei ollut leivänpäällisiä eikä muitakaan
 hienouksia kuten edes margariinia. 

Niinpä serkkuni istui viereeni pöydän ääreen kilttinä kuin kiiltokuva
 syömään kuivaa ja paljasta ruisleipäänsä vaikka siinä ihan hänen
edessään oli suklaakeksejä.

Tämän varmaan kuvittelen mutta tuntuu kuin vieläkin muistaisin äitini
 ihailevan katseen serkkuuni kohdistuen. Että miten voi olla tuollainen lapsi!

 Äitini kun oli tainnut jo tottua siihen että omalle lapselleen
 varsinainen oikea ruoka meni alas yhtä helposti kuin happo.


Vaan kissa ei pääse karvoistaan enkä minä sokerigeeneistäni
ja niin olen yhä vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhtä 
makeanhimoinen kuin silloin joskus pienenä lapsena. 

Nykyään sublimoin himoni karkkilaatikkoon, johonkin jokapäiväiseen
pieneen herkkuun ja tämänkaltaisiin kauniin värikkäisiin kuviin.

Toivottavasti tekin piditte niistä.


lauantai 22. maaliskuuta 2014

Kauniita hankintoja


Olen nyt ollut vähän jumissa kirjoittelun suhteen
joten aloitellaan tällaisella "mitä olen ostanut kirpputorilta"
-kirjoituksella.


Eilen olin vähän huonovointinen ja olin jo vähällä peruuttaa
kirpputorille lähdön. Ajattelin vain istahtaa ison earl grey-kupin
kanssa netin ääreen katselemaan brittidokumenttisarjaa
johon olen sen löydettyäni koukkuuntunut. Lähdin sitten kuitenkin 
"ihan pikaisesti ja vain hetkeksi" vilkaisemaan mitä löytyisi.

Löytyi tällainen söpöstelytäkki.Voi miten kaunis se on.

En ole pitkään aikaan löytänyt yhtään vanhaa täkkiä, taisin osua
paikalle sopivaan aikaan. Nämä ovat nykyään niin meidän harrastajien
 huudossa, ihmekös tuo sillä nykypeitot ovat sisältään inhottavaa höttöä
eikä niiden laadusta voi puhua näiden kanssa samana päivänäkään.

Vanhat täkit ovat ihanan lämpimiä, usein palelevana en ole
 löytänyt näille vertaa. Höyhenpeiton alla en pysty nukkumaan kun tiedän 
minkä koneiston läpi ne höyhenet tulevat. Kutsun niitä murhapeitoiksi. 

Tämä ei siis tule vain koristukseksi vaan muiden 
kaimojensa kanssa käyttöön ja maksoikin vain pari euroa. Hyvä löytö.


Aikaisemmalla kirpparireissulla löysin pronssisen rannekorun.

Olen aika mieltynyt rannekoruihin ja sormuksiin. Olen mieltynyt 
myös riipuksiin sekä korvakoruihin mutta varsinkaan korvalehteni
eivät anna minulle asiassa periksi. 

Korvalehdissäni ovat olleet reiät jo reippaasti yli 20 vuotta, ne 
eivät mene umpeen mutta eivät myöskään siedä korvakorujen käyttöä. 

Käytän korvakoruja silti joskus kaiken uhallakin mutta lopputuloksena
ovat mätivät, inhoittavat verta ja mönjää vuotavat korvalehdet olipa
korvakorun metalli mitä hyvänsä. Olen koettanut sinnitellä, desinfioida
ja jatkaa korujen pitoa mutta oli vähällä ettei kerran tällaisen
 testin tuloksena koko korvalehti tippunut irti. 

Muistona tuosta testistä minulla on nyt iso kolo toisen korvan takana.
Onneksi se ei mitenkään näy ja olen tämän jutun kirjoitukseen saakka 
ollut ainoa ihminen koko maailmassa joka siitä kolosta tietää.

 Turhamaisuuden hinta.


Vaan nyt menin sivuraiteille, keskityn siis korustautumisessa
mielellään käsiini ja ilahduin kun löysin tämän pronssikorun.

Kuva on otettu turhan läheltä, se ei ole ollenkaan niin
massiivinen kuin mitä tuossa kuvassa vaikuttaisi olevan
vaan aika kapea ja naisellinen.

Maksoin siitä 50 senttiä ja elättelen toivoa että se olisi 
jonkun fiinimmän designin tulos kuin jokin kiinakopio.

No, kiinasta en kyllä usko sen olevan, kotimaiselta
vaikuttaa ja on selvästi vanha, 60-70-lukua. Laitoin tämän
kuvan eräälle vanhoja koruja tunnistavalle sivulle, 
ilahdun jos joku sen tunnistaa.


Tämä kuva on  huono. En aikonut laittaa sitä ollenkaan
mutta en jaksa uuttakaan kuvaa ottaa. Tämä prinsessojen
kuppisarja on väriltään tämän kuvan lyijynharmaan sijasta ihanan
heleän koivunvihreä. Ei mitenkään neonsävyinen vaan sellainen
herkkä vaalea vihreä jota keväällä näkyy kaikkialla. 

Olen halunnut tällaista överiksi menevää kuppisarjaa siitä
saakka kun alle kouluikäisenä näin Maija Mehiläinen-lehden
takakannessa Makao-kaakaon mainoksen jossa kultakruunuinen
yöpaitaan pukeutunut pikkutyttö joi makaokaakaota
tämäntapaisesta setistä. 

Ala-asteella luin myös kartanoromantiikkakirjallisuutta jossa
toki myös juotiin ahkerasti teetä, kahvia ja kaakaota kultareunuksisista
posliinikupeista. Nyt vihdoin minullakin on oma kultareunuskuppisarja
josta voin lipitellä mitä nestettä sitten haluankin. Joku posliinimaalari
oli kokenut nämä ilmeisesti epäkäytännöllisiksi sillä kuusi lautasta, 
kuusi asettia ja kuusi kuppia maksoivat muistaakseni 6 euroa yhteensä.

Ehkä minäkin koen nämä jossain vaiheessa tilaavieviksi ja epäkäytännöllisiksi
mutta minun mielestäni elämässä pitää olla tavaroita joiden ainoa funktio
saa olla pelkkä ulkonäkö. Sitäpaitsi näillähän on ihan käyttötarkoituksensa. 

Eivät nämä ole millaan lailla turhia.

lauantai 8. maaliskuuta 2014

Tarvitaanko naistenpäivää?



Ellen googleta (enkä sitä nyt tee), en tiedä miten 
kauan naisten päivää on tarkalleen vietetty. 

Sen tiedän että viimeisten vuosien aikana naistenpäivän olemassaolon
 huomaan aina niistä kolmesta samasta asiasta: Facebook-toivotuksista, 
googlen etusivun logosta sekä jokavuotisesta kritiikistä ympäri nettiä joka
 tiivistyy kysymykseen: "Miksi naistenpäivää pitäisi viettää? Se on aika turha."

Jos asiaan tahtoo syventyä, löytää vuosi toisensa jälkeen
 myös samat kommentit. 

"Ok, ehkä jossain naisilla asiat ovat huonosti.
Mutta suomessa kaikki on hyvin! Suomessa on tasa-arvo.
 Ja sitäpaitsi, miksi just naisiin pitäisi kiinnittää huomiota? 
 Vaikka jossain kehitysmaassa olisikin huono naisten asema niin on
 siellä varmaan huono miesten asemakin. Köyhyyttä ja olemattomat
 eläinoikeudet. Sitäpaitsi missä on miesten päivä?"


Olen itse ollut lapsesta saakka todella herkkä kaikenlaiselle epäoikeudenmukaisuudelle.

Ei vain naisasioissa vaan oikeastaan ihan kaikissa asioissa. Mutta koska on naistenpäivä,
laitetaan syrjään muut asiat joissa epäoikeudenmukaisuuteen olen törmännyt ja 
kirjoitan parista itseäni vaivaavasta naisasia-asiasta

Olen huomannut että epätasa-arvoisuuden huomaaminen
 tuntuu usein vaativan sukupuolta. 

Esimerkiksi ex-poikaystävälleni naistenpäivä oli punainen vaate. 

Tämä ei ymmärtänyt miksi naisilla pitäisi olla oikein oma päivänsä
kun sille ei ollut yhtään mitään perustetta. Vuosi toisensa jälkeen minua 
raivostuttivat ja kiukuttivat tämän yliolkaiset toteamukset "suomen naisilla 
on kaikki oikein, suomessa ei ole minkäänlaista epätasa-arvoa" 

Hänen mielestään naistenpäivä oli naisten 
paremmuuden korostamista ja miesten lyttäämistä.

Sana feministi hänen mielestään taas tarkoitti suoraa naisten
 ylivaltaa ja oli aivan hirvittävä ajatus. Kirosana.

Feministejä?

Nykyään en enää osaa tuollaisista naurettavista toteamuksesta suuttua 
jos törmään niihin vaikkapa netissä sillä olen alkanut ymmärtämään,
 että miespuolinen ei helposti osaa nähdä niitä pieniä arkielämän 
piikkejä jotka eivät häneen itseensä kohdistu.

Esimerkiksi minä arvelen että suomessa ei olla enää valtavan rasistisia
vaikkapa maahanmuuttajia kohtaan sillä ajat ovat muuttuneet ja kansainvälisyys
 on normaalia. Mutta veikkaan että mikäli itse olisin maahanmuuttaja, näkökulmani
 asioista saattaisi olla hyvin erilainen. 

Tuolloin olisin asiantuntija huomaamaan jokaisen nuivan katseen, jokaisen 
torjunnan ja jokaisen pienen pilkan johon tällainen Pupuleipomon Taika ei 
törmää koska ne eivät minuun kohdistu. Niinpä en ole niistä tietoinen
 ja saattaisin yliolkaisesti heittää että suomi ei ole erityisen rasistinen maa. 

Olen kuitenkin luullakseni valitettavan väärässä ja niin oli myös
exäni väittäessään että naistenpäivä on turha koska naiset ja miehet
 ovat suomessa täysin tasa-arvoisia.

Mies vai nainen? Pitääkö sillä olla väliä?

Nuo pienet naiseutta kohtaan osoitetut piikit tuntuvat 
olevan suomessa nykyään lähinnä kulttuurisidonnaisia juttuja joista
 ei päästä eroon kovin helposti. 

Työpaikalla nainen laitetaan keittämään kahvit vaikka Ranet ja
 Janit ovat siihen hommaan yhtä pystyviä. Autokaupoilla kauppias puhuu
 paikalle saapuneen pariskunnan miespuoliselle henkilölle. Neuvolassa 
neuvotaan äitiä vastikkeen valmistamisesta tai lapsen kylvetysasennosta 
vaikka mieskin on vieressä.  

Koulussa puhutaan Isä Jumalasta ja siellä 
myös tytöiltä vaaditaan edelleen hillitympää käytöstä kuin pojilta ja 
ylipäätään sanonta "pojat ovat poikia" on elossa ja monien aktiivikäytössä.


Yhä edelleen puhutaan myös vaikkapa tiedemiehistä tieteilijöiden sijaan ja 
nämä "-mies" loppuiset ammattisanat eivät suomesta lopu. 

Ajatelkaas te tätä lukevat miehet miten hassulta teistä tuntuisi jos olisit töissä
 ja sinua kutsuttaisiin esimiehen sijasta esinaiseksi? 

Sinä olisit esinainen. Piste. 

Tai olisit lakinainen. Tai opiskeluaikana tekisit hommaa kansankielisesti 
postityttönä postipojan sijaan. Tai heräisit makeilta aamu-unilta kun Martti-niminen
 lehtinainen soittaisi sinulle ja kauppaisi akuankkaa. Mies, sinun unelmasi taas 
saattaisi olla jonain päivänä palonainen ja oma isäsi olisi taloyhtiönne talonainen.

Ja koko ajan näistä nimityksistä huolimatta olisit sukupuoleltasi mies. 
Tuntuisi varmaan hassulta. 

No niin naisestakin tuntuu hassulta olla palomies, talonmies tai miehistön jäsen.  

Ei se kuitenkaan kaikkia naisia haittaa. Me kun olemme siihen niin tottuneita ettemme
usein edes asiaa huomioi. Niin sukupuolittuneista käsityksista tulee normeja jotka 
saattavat myös ohjailla ajatuksiamme siitä mitkä ammatit sopivat millekin sukupuolelle.


Suomessa myös naisen keho on moninverroin
 tarkemmin syynissä kuin miehen keho. 

Aivan kohta meilläkin on kesä. Odottakaapa vain.
Ja yhtä varmasti kun kesä saapuu, saapuvat myös kauppoihin
paidattomat kesämiehet. 
 
Hakemaan vähän kaljaa ja vähän jäätelöä. Tai ihan vaan ruokaostoksille. 

 Tämä on ihan normaalia.

 Kukaan ei tuijota, eivät lapset, eivät muut miehet, eivät naiset,
 eivät vartijat eivätkä kassat.

Mikä olisi se reaktio jos nainen
menisi siihen paikalliseen Siwaan tai Citymarkettiin yläosattomana?

Veikkaan että jokainen mies pudottaisi silmänsä päästään. Toiset olisivat
hiljaa, toiset heittäisivät rivoja kommentteja ja toiset tulisivat 
koskettelemaan. Muut naiset taas murhaisivat paidattoman naisen 
katseellaan, saattaisivat jopa hekin huutaa "huora":a ja ainakin peittäi-
sivät lastensa silmät. 

Paikalle juoksisi suuna päänä vartijalauma joka 
tarttuisi naisen käsivarsiin ja peittäisi tämän ylävartalon ensimmäisenä
käteen sattuneella tavaralla, vaikka muovipussilla. Nainen raahattaisiin
kaupasta pois ja paikalle kutsuttaisiin poliisi. Nainen saisi sakot ja
on erittäin mahdollista että paikallislehteen tulisi lyhyt juttu: 

"Sekava nainen seikkaili alastomana Prisman hedelmäosastolla."
 . 
Voin sanoa että nykyään minä murhaan kesäisin katseellani
kaikki paidattoman kesämiehet marketissa koska minulla
itselläni ei ole mahdollisuutta samaan vaan minun on 
tyydyttävä nykimään rintaliivieni kumivaljaita sen
hiostavan paitani alla vaikka mielelläni antaisin myös 
pakastinosaston vilvoittavan ilman hivellä ylävartaloani. 
 
Olen pikkusieluisesti siis kovin kateellinen ja tietoinen
että naisena minun pitää peitellä kehoani koska olen nainen.

Ja tehdään tikusta asiaa vielä enemmän. 


Rintaliivit. 

Hyvä vaatekappale jos sitä tarvitsee. Miten onnistuisi vaikkapa
rintavan naisen urheilu ilman niitä? Ja ihan vain oleminenkin voi olla 
vaikeaa ilman näitä jos on anatomisesti sen muotoinen että tarvitsee tukea.

Kelpo keksintö siis tarpeeseen mutta tästäkin alusvaatteesta on tullut
sosiaalinen pakkopulla.

Niitä olisi pidettävä vaikka ei oman mukavuuden kannalta tarvitsisi. 

Naisen rinta tai pikemmin pahamainen nännikohouma on tabu ja epäammattimaista 
vaikkapa viraston tai pankin virkailijalla, opettajalla tai ylipäätään kenellä tahansa
 naisella joka on minkäänlaisessa ammatissa jossa tapaa muitakin ihmisiä. 

Näin tunnutaan nykyään ajattelevan. 


Ne ovat pahat ja rivot eivätkä saa näkyä mitenkään vaikka niiden päällä olisi 
teepaitaa, puseroa ja vielä villatakkiakin ja nainen olisi puettu päästä varpaisiin.

Laita nainen siis valjaasi päälle tai muuten saat hiljaisen kutsun esimiehen 
(esimiehen!) toimistoon jossa sinua ohjeistetaan soveliaasta pukeutumisesta
 jos et ole jo aikaisemmin älynnyt mieskollegoiden
 tujotuksesta että jotain tarttis tehdä. 

 70-luvulla ja vielä 80-luvullakin nämä asiat olivat paremmin 
eikä kukaan jäänyt tuijottamaan tai edes ajatellut asiaa kahdesti. 

Nykytutkimusten mukaan rintaliivien käyttämättömyys on sitäpaitsi 
terveellistä!


Entä sitten arjen ilmaukset?

 "Älä ole tommoinen ämmä,"
"Se Aleksi on aika akkamainen tyyppi,"
"Onpa tuo Pena aika neiti" 
"Eetu on helkatan juoruakka" 

Ja jos toista miestä oikein halutaan loukata niin riittää kun todetaan että 

"Vedä sinäkin Mikko hame päälle."

 Ja niin edelleen

Nämä ovat kaikki ilmauksia jossa naista
 käytetään halveksuttavana vertailukohteena

Nämä ilmaisut ovat erityisen surullisia niin naisten kuin 
miestenkin kannalta enkä käsitä minkälaista 
maailmankuvaa ne palvelevat.

Tällaisia pienenpieniä epätasa-arvon piikkejä on kaikkialla yhteiskunnassa.

Me kasvamme niihin. Pikkupojat oppivat että lepra iskee jos edes nostaa
barbin käteensä kun taas tytöille ei ole halveksuttavaa leikiskellä leegoilla
tai autoilla vaikka toki näillekin tuputetaan tyttöleluja mielummin.


Sukupuolierottelua tehdään heti synnytyslaitokselta. Pojille sinistä ja tytöille
vaalanpunaista. Lapsten vaatteissa poikien värimaailmaa ovat musta, sininen
 ja vihreä pääkallo- työkalu- auto- ja dinosaurusprintein. 

Tytöt kuorrutetaan pomandanpinkkiin ja fuksiaan, pastelleihin ja kukkasiin. 
Ja jälleen, tytölle voidaan pukea päälle sinistäkin mutta pojalle ei ikinä 
milloinkaan pueta päälle vaaleanpunaista. Tai niitä kukkasia. 

"Koska sitten kaikki nauraa." 

Mistä lapset oppivat näitä käsityksiä sukupuolista, sukupuolille sopivista asioista
ja siitä kumpi sukupuoli on se jonka pitää suojella kunniaansa jotta ei vain 
tekisi mitään akkamaista, ämmämäistä ja siksi noloa ja kumman
sukupuolen rintakehäänsä lapsesta saakka koska siinä on jotain pahaa? 

Miksi yhteiskunnassa on vielä sukupuolittuneita ja syrjiviä ammattinimikkeitä?

 Miksi alaston mies marketissa on ok mutta alaston nainen heitetään putkaan? 

Miksi pojat saavat riehua koulussa oppitunnilla koska pojat ovat poikia kun tyttöjen 
käytösnumero laskee julmasti vastaavasta käytöksestä koska tyttöjen pitäisi olla kilttejä?

Miksi lempeän seksuaali- ja minäkasvatuksen sijaan nuoren naisen 
malli tulee aikuisviihteestä ja jenkkien musiikkivideoista?

Miksi lehdet kirjoittelevat naiskuskeista eikä mieskuskeista tai 
naisjalkapalloilijoista eikä miesjalkapalloilijoista?

Miksi mies on normi ja nainen erikseen mainittava?

Suffragetit, aikansa feministit joista ei pidetty

 En minä tiedä.

Mutta niin kauan kun näin on, niin kauan tarvitaan naistenpäivää
osoittamaan että monet asiat ovat vinossa. Ei vain maailmalla
kaukaisissa maissa vaan ihan suomessa. 

Toki olen onnellinen että jokin ongelmistamme on vaikkapa sanaton 
rintaliivipakko eivätkä pakkoavioliitot mutta eivät asiamme silti ole kunnossa.

Muutokset tulevat ja ne tulevat hitaasti. 
Mutta ei unohdeta niiden tarpeellisuutta.

Siksi meillä on naistenpäivä ja siksi meillä on myös miestenpäivä.

Sukupuolisyrjintää kun on olemassa myös miehiä vastaan. Toivon että miestenpäivänä
saisin lukea miesten huomioita niistä arjen piikeistä jotka heihin sattuvat edelleen 
epätasa-arvoisessa maailmassamme. Näitä ovat varmasti epätasa-arvoiset
 huoltajuuskiistat, siviilipalveluksen pituus ja ylipäätään varusmiespalvelus ja
monet muut seikat. 


Itse ajattelen että tehtävämme ihmisinä ja yhteiskuntana 
on koko ajan kasvaa paremmaksi. 

Muita huomioonottavemmiksi. 
Ajattelevaisimmiksi. Lempeimmiksi ja suvaitsevaisemmiksi.

Jos katsotaan taaksepäin pimeämpiin aikoihin on helppo huomata vertailussa miten
paljon valoisampi menneisyyttä nykyhetki on. Ihminen on muuttunut.

Naistenpäivän kaltaiset turhilta tuntuvat päivät ovat pysähdyspaikkoja
 jolloin voimme herätä miettimään omia arvojamme, ajatuksiamme, 
huolimattomia sanavalintojamme ja arjen pieniä huomiota. 

Silloin hiljalleen sukupolvi toisensa jälkeen jatkuu kasvumme kohti entistä 
parempaa tulevaisuutta ja ehkä oikeampaa tasa-arvoa jossa tasapäistämisen
 pakon sijaan voimme olla eri sukupuolia mutta myös yksilöitä ilman
 sosiaalisia pakkoja tai velvollisuuksia.

Hauskaa naistenpäivää.

Soma Evelyn Nesbitt ei kumarrellut aikansa
naisten sopivaisuussääntöjä

Ps.

Ylläolevan tekstin kirjoituksen jälkeen luin sähköpostini
jossa minua odotti Sanoma Magazinen naistenpäiväntarjous.

Saisin tilata lehtivalikoimasta alennuksella minkä tahansa
lehden. Tarjottiin Me Naisia, Cosmopolitania, Vauva-lehteä,
Perhe-lehteä, Gloriaa, ruoanlaittolehteä ja käsityölehteä,
montaa erilaista kodinsisustus- ja kokkauslehteä. 

Ei ainoatakaan tiedelehteä, ei historialehteä, ei luonto- kulttuuri- 
matka- eikä yhteiskunnallisia asioita käsittelevää lehteä vaikka
nekin kuuluvat runsaslukuisina konsernin valikoimaan.

Tämäkin on pieni mutta merkillepantava esimerkki yleisistä käsityksistä.

Naisille tarjotaan naistenpäivänä juttuja vauvoista,
meikeistä, ruoanlaitosta ja kodin putsauksesta ja puunauksesta. 

Nähdäänkö naiseus todella tällaisena vuonna 2014?

Lisää ajateltavaa naistenpäivän iltaan!

perjantai 14. helmikuuta 2014

Ystävänpäivätervehdys


Ystävänpäivän kunniaksi muutin kursorin kimalteet punaisiksi...


Pidän itse viime vuoden ystävänpäiväkirjoitusteni aiheista
ja koska uusia lukijoita on tullut, laitan niihin nyt
linkin ja annan niiden jälleen puhua puolestaan.

Tästä linkistä voit lukea miten julmalla tavalla ystävänpäivää
ennen vierettiin. On todella onni että ne ajat ovat takanapäin.

*

Tästä linkistä voit taas lukea miten sairaalla ja erittäin häiriintyneellä
tavalla samaista ystävänpäivää on aikanaan, eikä edes niin kauan aikaa
sitten, vietetty. Aikamoista jos saan sanoa...

Oikein mukavaa ja rattoisaa ystävänpäivää itse kullekin!


sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Paluu 80-luvun koteihin


 Katsotteko tekin joskus ylen elävää arkistoa? 

Arkisto on aika ihana paikka. Sieltä voi löytää menneiden vuosikymmenten
 ohjelmia, pieniä klippejä, mainospätkiä mutta myös pidempiä sarjoja ja elokuviakin. 

Minulle iskee välillä arkistobuumi jolloin katson monta ohjelmaa putkeen ja sitten
 en taas mitään pitkään aikaan. Tällä kertaa Nuoruusdiskon mukavan arvostelun 
perusteella palasin arkistoon tutustumaan 80-luvun sarjan jossa Pekka Puupään 
eli Esa Pakarisen poika Esa Pakarinen junior esittelee erilaisten perheiden ja
 ihmisten elämää ja koteja leppoisalla tavalla. Nykyään tällaista sarjaa ei 
enää tehtäisi sillä se on osin varsin merkillinen. 


Sarja on brändätty lastenohjelmaksi, joka jakson ensimmäiset seitsemisen 
minuuttia kuluvat siihen kun söpö Esa Jr. soittaa ja lauleskelee lapsille. Sitten 
alkaakin itse kotien esittelyosuus ja ne taas eivät tunnu ollenkaan 
lastenohjelmilta. Ainakaan kaikki jaksot.

Nostalgisointiin hurahtaneille tai lapsuuttaan muisteleville sarja 
tarjoaa kivoja tärppejä. Silmään osuvat yksityiskohdatkin ovat
 hyrähdyttäviä. 

Kaikki juovat Sarviksen mukeista, milloin mehua,
 kahvia tai maitoa ja syövät Sarviksen lautasilta. Jääkaappien
 ovissa on kukkatarroja. Maustekaapeissa Aarikan maustesirottimia
 ja keittiön pöydillä reseptikorttilaatikoita. Perheen kauppareissulla 
 silmään pistävät retrokkaat tuotepakkaukset ja kadun kulkijoiden
 kampaukset ja persikan ja turkoosin sävyiset tuulipuvut hymyillyttävät.

Sarjaa katsomalla huomaa ajan sellaisen
 rentouden joka on nykyään menetetty.

 Sari-tytär se on mukana isän rekkamiestyövuoroilla ja nukkuu
 auton takaosassa ilman turvavöitä. Muut lapset leikkivät
 hiekkalaatikolla keskenään ilman valvovaa aikuista ja alle
 kouluikäinen lapsi lähetetään pidemmälle kauppareissulle
 ypöyksin. Ei ole hössötystä eikä kukaan ole
 kutsumassa lastensuojelua.

 Esiteltävät perheet ovat mukavan erilaisia. 
Omana syntymäviikkonani telkkarissa esitetyssä jaksossa
 kerrotaan perheestä jonka äiti tahkoaa kovapalkkaisena rahaa 
hiihtoliiton työntekijänä kun mukavan näköinen partasuuiskä
 hoitaa lapsia kotona, laittaa ruokaa ja petaa sänkyjä. Ja lukee lukioläksyjä.


Toisessa perheessa tutustutaan kunnon tervehenkiseen 
ydinperheeseen jossa saman katon alla asuvat sekä isoisoäiti,
 isoäiti ja isoisä, poika vaimoineen ja vielä parin pikkulapset. 
Voi kunpa tämä perhemalli vielä palaisi! Minun mielestäni kaikki
 hyötyvät ison perheen yhteisöasumisesta (ainakin jos tulevat toimeen.) 

Tämän perheen isoisoäidin tekeminä näemme muutamat kiinnostavat vinkit. 

 Hän mm. hakkaa vanhan posliinikupin murskaksi ja murskan hän syöttää 
kanoille todeten että nyt munivat tytöt kovakuorisia munia. En olekaan 
ennen kuullut astoita käytettävän tähän tarkoitukseen. Minä itse muistan 
kyllä 80-luvulla keränneeni rannoilta näkinkenkiä omien ankkojemme
 syötäväksi munankuoria vahvistamaan. 



Perheen äiti taas näyttää katsojille miten hän hautaa tuoreita porkkanoita 
saaviin joka on kukkuroillaan täynnä hiekkaa. Siellä ne säilyvät
 pakkasten tullen paleltumatta.

Minua laittoi tässä jaksossa ärsyttämään kovin kun peltohommia
 tekevä perheenisä lässytti parivuotiaalle pojalleen että tässäpä teen
 sinulle peltoa ajalle kun olet aikamies. Tätä sinä sitten viljelet. Poika. 

Vaikka vieressä istui pikkupoikaa vanhempi ja valppaasti
 kuunteleva, aivan pystyvän näköinen tytär. Mutta hänelle 
ei isä puhunut tulevista peltohommista

Osa 4. taas on ihanan nostalginen ja se tuo mieleen oman mammani. 
Tässä toimelias kaisa-mamma asuttaa nyt yksin maalaistaloa.

"Viljo-pappa kuoli vuosi sitten ja... Vieläkin tulee ikävä joka päivä." 

Toteaa kaisa-mamma ääni murtuen mutta ei päästä itseään enemmän 
masentumaan vaan hoitelee reippaasti arkiasioita leipoen karjalanpiirakoita,
 istuttaen joulukukkien sipuleita purkkeihin tuvan pöydän ääressä ja keittäen
 mehumaijalla  juomia lähellä asuville lapsilleen. 


Jakso ei tunnu ollenkaan lastenohjelmalta. 
Sen verran lohdullisen surumielinen sen sävy on. 

Ennen nukkamaanmenoaan Kaisa lurauttaa vielä vanhan
 laulun jota hän lauleskeli omille lapsilleen näiden ollessa pieniä.

"Kopotin, kopotin, kopotin koi, 
varsa hypäten hirnuu. 
Lopotin, lopotin, lopotin loi, 
voita valpuri kirnuu. 

Voin minä voitelen leivällein, 
leivän vien minä varsallein, 
sitten ei varsani pelkää, 
hei jopa pääsin sen selkään!

Hopotin, hopotin hopotin hoi,
joudu jo varsani juokse
kopotin, kopotin, kopotin koi,
vie minut mummoni luokse.

Yli vuorien harpatan,
poikki merien kahlatan,
mummo kakkuja paistaa,
tekisi mieleni maistaa"

perjantai 31. tammikuuta 2014

Lindholmin saarikauppa ja kerro museolle-sivusto


Nytpä löysin mainion sivuston kaikille nostalgiannälkäisille.

Miten on, nautitko lapsuusmuisteluista? Muistatko pikku pätkiä
entisistä ajoista joita sinulle on kerrottu tai joita olet joskus itse kokenut?

Sellaisia ihania muisteluita ajasta jota ei enää ole?

Muistelusi ovat niin pieniä että kokonaisiksi muistelmiksi
 niistä ei ole mutta yhtä kaikki tuovat hymyn huulille
 sekä itselle että kuulijalle. Tällaisia meiltä jokaiselta
varmasti löytyy. Ja nyt löytyy myös kanava mitä kautta
voi varmistua että nuo tärkeät ja mukavat muistot
menneestä eivät unohdu!

Kerro museolle on verkossa toimiva
muistojenkeruupalvelu joka aukesi viime syksynä.


Sivusto antaa käyttäjilleen aiheen jota koskien
peräänkuulutetaan lukijoiden muistoja. Kerätyt muistot 
tallennetaan museon kokoelmiin, jossa niitä voidaan 
 käyttää näyttelyissä, tutkimuksissa, julkaisuissa ja 
muussa museotoiminnassa myös tulevaisuudessa.

Muistosi jäävät näin pysyvästi elämään
eivätkä unohdu niinkuin henkilökohtaisille
muistoille aina tuppaa käymään.

 Muistelu ei vaadi rekisteröitymistä vaikka voit senkin 
tehdä. Voit myös valita näkyykö muisto muillekin verkon käyttäjille
 vai ainoastaan museolle. Sivustolle voit lisätä muistosi lisäksi 
valokuvia ja videoita ja jos taas et jaksa kirjoittaa, muiston 
voi tallentaa myös nauhoittamalla puhetta!

Jos haluat rekisteröityä sivustoon (joka ei tosiaan ole pakollista!)
tienaat aina muistoistasi pisteitä leikkimielisessä pelissä jossa voit kiivetä
 hierarkiassa muistelunoviisista aina muisteluneuvokseksi asti.

Syksyllä kerättiin muistoja aiheesta "Kaupat, ostokset ja shoppailu"
ja sivulla on monta huippumukavaa muistelua! Voit lueskella niitä


Tällä hetkellä onkin käynnissä tosi hauska muisteluteema
nimittäin teemaa ei ole ollenkaan. "Muistele mitä vain!"

Muistele vaikkapa mitä isoäitisi sinulle muisteli. Tai äitisi. Tai...

Nyt kaikki muistelemaan!


Muuan esimerkkimuistelu kuuluu näin:

"Kyseessä on nykyään Uudenkaupungin Pyhämaan pieni saari,
 jonka nimi on Koivustenmaa. Mamma ja pappa asuivat siinä 
saaressa ja kävin siellä aina pienenä kylässä 1970-luvulla. 

Saaressa ei ollut teitä vaan vain polkuja. 

Joka kerta kun olimme mammalla menimme polkua pitkin kauppaan.

 Se oli Lindholmin kauppa. Kauppiaan nimi oli Ilmi. 
Kauppa toimi vanhan kalastajatorpan salissa, 
hyvin pienimuotoista toimintaa.

 Ihmiset kävivät veneellä muista saarista tekemässä ostoksia,
 kuivakorppuja, keksejä, näkkileipää… Me kävimme hakemassa
 aina irtokarkkeja. 

Kauppa oli heidän kotinsa, ja kun sinne
 meni, kauppias piti etsiä jostain, esimerkiksi puutarhasta.

 Hän tuli porstuaan ja haki vara-avaimen. 
Me tiesimme kyllä missä se oli. 

Hän otti avaimen aina samasta paikasta
 ja avasi salin lukossa olevan oven.

Sisällä oli tiski, jossa oli lasi keskellä ja sen alla irtokarkkeja laatikostossa. 
Valitsimme lasin läpi, mitä haluttiin. Kun olimme valinneet, 
kauppias avasi laatikot ja otti pinseteillä karamellit pussiin.

Tunnelma oli kaupassa hieno. 

Siellä oli aina niin hiljaista ja virittäytynyt tunnelma, jännittävä. 

Kaupassa käynti tuntui erilaiselta kuin normaalisti. 

Muistan ainakin pennin nallekarkit, kolapullot ja piparminttukarkit.

Kaikista erikoisinta oli, että Ilmi oli huono laskemaan ja pyysi 
meitä laskemaan karkit, kun hän laittoi niitä pussiin ja mitä 
ostokset maksavat yhteensä. Ilmi tarkisti helmitaulusta hinnan.

 Kotimatkalla massutettiin karkkeja."

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Suklaakääreitä


Makeiskääreitä sunnuntaihinne!

jonka mukavan ylläpitäjän ansioista tässä taas muutamia
kaupasta kadonneita tai vanhoja tuttuja kääreitä.

Menkää ihmeessä katsomaan hänen sivujaan.

Keräilyn eteen on tehty valtavasti töitä
 ja sivu päivittyy jatkuvasti.







Suklaati-suklaa



Siesta















Rondo
Tofferiina
















Lo-suklaa






Fever-suklaa

Panama





Traviata-suklaa