sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

"Men-ups!"


Nyt kun olemme nähneet mitä ovat pin-up kissat,
 ajattelin esitellä samasta teemasta toisenlaisen kuvasarjan.

Me miellämme pin-up tytöt varmaankin tällaisiksi:


Mutta voivat ne vaihteeksi olla tällaisiakin:


Ensin sana pin-up-perinteestä joka ei ole niin uusi ilmiö kun ajateltaisiin. 
Se nimittäin tulee kaukaa 1800-luvulta sanomalehtien yleistymisen myötä.

Yksinkertaistettuna, lehtijulkaisujen välinen kilpailu oli alalla suuri joten ostajia
houkuteltiin liittämällä kansiin kuvia kauniista ihmisistä, miehistä ja naisista.

 Kauniimpana sukupuolena naisia alkoi vilahdella lehtien kuvituksissa miehiä
useammin ja ensimmäinen keskiaukeaman tyttö nähtiin jo vuonna 1887.
Tosin tällöin naishahmo oli pikemmin voimauttava kuin seksistinen. 

Pin up-tytöt kohtasivat evoluutionsa ja ovat nyt yli sadan vuoden aikana
kohdanneet monenmoista eri tyylisuuntaa päättyen tämän päivän
iltalehden iltatyttöihin. 

Kultakautensa pin-up-kuvitus eli 1940-1950-luvuilla jolloin mainetta
 pin-up-taiteilijana niitti mm. Gil Elvgren jonka käsialaa tämän 
kirjoituksen ensimmäinen kuva on.

Mutta entäpä nämä... Toisenlaiset kuvat?




Nämä kuvat kuuluvat 27-vuotiaan 
jenkkivalokuvaajan Rion Sabeanin sarjaan

 "Men-ups!"

Hän tahtoi käsitellä tuntemiamme sukupuolirooleja ristiriitaisella 
tavalla ja tuoda esille keskustelua niiden tarpeellisuudesta.




Sabeanin mukaan yhteiskunta esittää että synnymme aina sisäsyntyisten
sukupuolittuneiden käytöspiirteidemme kanssa jossa naispuoliset käyttäytyvät
 kuten kaikki tytöt heitä ennen, feminiinisesti ja miespuoliset ihmiset maskuliinisesti.
Yhteiskunnan mukaan molemmilla sukupuolilla on aina tarkkaan määritelty paikkansa.

 Sabean vastustaa tätä ajattelutapaa ja toteaa että aiemmin mainitut "sisäsyntyiset" piirteet
 ovat vain piirteitä jotka hyvin pieni lapsi oppii pian syntymänsä jälkeen ympäröivästä
 todellisuudesta ja että sisäsyntyisyydellä on asian kanssa hyvin vähän tekemistä.

Hän toteaa että sukupuolet eivät ole mustavalkoisia eikä persoonia tulisi
runnoa yksinkertaisiin vuosisatoja vanhoihin muotteihin.




Minä pidän näistä kuvista oikein paljon syystä että inhoan ylikaiken kaksinaismoralismia.

Ei ole pitkää aikaa siitä kun eräs mies väitti minulle että ainakin Suomi kuten muutenkin
 länsimaat ovat täydellisen tasa-arvoisia yhteiskuntia eikä minkäänlaiselle feminismille
ole mitään sijaa, se on jo tehnyt tehtävänsä ja täydellinen tasa-arvo saavutettu. Kihisin
 kiukusta tällaisen älyttömyyden edessä.

Eräs sukupuolten välinen epäkohta kun on sellainen seikka jolta kukaan
yhteiskunnan jäsen ei voi välttyä. Naisia yliseksualisoidaan kaikkialla
arkielämässämme lehtimainoksien, tv-mainosten ja kaiken median kautta.

Naisen vartaloa esitellään ilman vaatteita tai parilla vaaterihmalla somistettuna
 siellä täällä. Tämähän tarjoaa lukuisille miehille paljon sulostuttavaa silmäniloa
joka on varmaan hirveän hauskaa. Naiset taas ovat kollektiivisesti turtuneet asiaan
eivätkä oikein enää osaa ajatella siitä mitään. 

Mutta entäpä jos näiden kuvien kaltaista maailmaa alkaisi ilmestyä mediaan ja
 kaupunkikuvaan samoissa määrin mitä vastaavaa kuvamaailmaa on naisista?

Miten suuresti se kohauttaisikaan! Miten paljon keskustelua herättäisi, ja nimenomaan
 paheksuvaa keskustelua. Kyllä siinä kaksinaismoralismi kukkisi valtavin syreenitertuin.


Monen miehen on varmasti hyvin vaikea asettautua naisen asemaan median
 kuluttajana ja yksilönä mainosyhteiskunnassa. Kun ne asiat eivät kosketa itseä,
ovat ne näkymättömiä ja  on helppo sanoa ettei niitä ole olemassakaan.
Piirre joka on toki yhteistä molemmille sukupuolille.

Miehille seksualisoitujen naispakettien näkeminen mainoksissa, pysäkeillä,
 telkussa, lehdissä, netissä, kauppojen ikkunoissa jne. on arkipäiväistä ja normaalia.

Nämä Rion Sabeanin kuvat antavat näille täyden tasa-arvon toteutumisesta
paasaaville yksilöille hieman vertailukohtaa siihen millaista voisi olla jos mainonta
ja media kääntyisikin naisten suurimmasta seksualisoinnista miesten suurimpaan
visuaaliseen seksualisointiin. Uskon että tällöin monen miehen mielestä se olisi
sokeeraavaa ja hyvin häiritsevää.


En ole alastomuutta tai edes vähäpukeisuutta vastaan. Päinvastoin, minusta olisi ihana
 elää ilman rihmankiertämää yhteiskunnassa jossa moinen ei riittäisi kohauttamaan edes kulmaa mutta vastustan sitä että nykymediatekee naisesta edelleen yksinkertaisen seksipaketin jota pidetään normina
kun samanlaista ei missään nimessä haluta miehen osaksi, ei missään tapauksessa! 

Sehän olisi niin alentavaakin.

Ja kuka mies edes suostuisi päivästä toiseen katselemaan
 "homokuvitusta" vaikka ruokakaupassa tai bussipysäkillä jne?
Aika harva. Anteeksi tämä yleistävä kommenttini.

Sukupuoliroolien vapautuminen loisi vapautta myös miehille. Suunnaton määrä paineita
 ja odotuksia poistuisi kummaltakin sukupuolelta ja ihmisillä olisi vihdoin vapaus toimia
 siten kuten he henkilöinä ja persoonina haluaisivat vapaina sosiaalisista sukupuolittuneista
säännöistä ja rooleista joita on yhä jokapäiväisessä elämässämme roppakaupalla! Niistä
säännöistä jotka sanovat että koska olet poika et saa itkeä, pitää pitkiä hiuksia etkä
pinkkiä paitaa ja koska sinä olet tyttö niin et saa riehua kuin pahainen poika,
istua haara-asennossa tai remuta lätäköissä.

Se mikä on kullekin yksilölle luonnollista, tulisi myös saada olla tuolle
 yksilölle luonnollista. Ilman yhteiskunnan tuomiota ja paheksuntaa.

Nimenomaan asian jyrkkä kaksinaismoralismi on 
tässä asiassa äärimmäisen häiritsevä tekijä jonka
tämä kuvasarja tuo raadollisesti esille. 

Se herättää tunteita ja hyvä niin. 

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Granit-kulho ja pieni vieras


Näitä unkarilaisia Granit-sarjan kaunottaria löytyy monen kotoa.
Millaisia teillä on?


Minulla on harmikseni näitä vain muutamia.
Kokoelma karttuu sitä mukaan kun niitä halvalla löydän. 

...Ovat kuitenkin suhteellisen yleisiä joten niistä ei kannata maksaa maltaita,
tosin, niin sieviä että ovat kyllä että ihmettelen etteivät hinnat ole korkeammat.

Googlailin mitä ihanuuksia sarjassa on ja esim. Paperitähden blogissa on
kadehdittavia kaunokaisia. Voisin syödä kuukauden kaurapuuroa linkin
kahden maitokannun takia.


Tässä kohdassa varoitan:

jos pelkäät hämähäkkejä, sulje blogini nyt.

Olen nimittäin muutaman viime päivän aikana huomannut pieniä
hämähäkkiystäviä kävelemässä vähän siellä täällä. Ja olen myös 
oppinut tuntemaan niiden tapoja hiukan enemmän. Esimerkiksi 
olen oppinut että ne pitävät kovasti valosta. 

Edellispäivänä luin yölamppuni kanssa lattialla makaillen ja 
luokseni käveli hiljakseen uudelleen ja uudelleen pieni musta hämähäkki. 

Sinnikäs tyyppi, nappasin sen nimittäin joka kerta tuohon kuvan Granit-kulhoon
 ja kävin pudottamassa sen huoneen toiseen nurkkaan (etten vahingossa liiskaisi 
sitä lukiessani) ja aina vain tämä käveli piiitkän lattiapinta-alan matkan 
takaisin luokseni. 

Ajattelin että ahaa,tämä musta kaveri selvästi tunnistaa ihmisyksilön joka 
hänen sukuisistaan eläimistä pitää mutta sitten tulin järkiini ja luulen
että yölampullani oli enemmän vetovoimaa tässä asiassa kuin minulla.

Kävin pudottamassa heilukoiven vielä kerran huoneen toiseen nurkkaan
ja sammutin yölamppuni, olikin jo aika mennä nukkumaan.


Hän on tainnut tulla lemmikkilaumani heinäpaalin sisältä. 

Mahtaa olla merkillistä nyt, pitkä kylmä talvi ulkosalla heinien kätköissä 
nukkuessa ja sitten iso lämmin tila ja ihminen joka kantelee edestakaisin 
unkarilaiskulhossa. 

Mitä seikkailuita mahtuukaan yhden hämähäkin elämään.

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Arvoituksia ja ilmoitus


Eräs kirjaharrastukseni koskee 
vanhoja 50-60-lukujen äidinkielen oppikirjoja.


Onnistuin haalimaan näitä käsiini jo lapsena, 
lähinnä koulusta jossa oli vanha kirjasto.

Oppikirjoilta nämä eivät tunnu sillä ne ovat pikemmin satukirjoja ja sisältävät
 pieniä runoja ja loruja, kertomuksia suomen historiasta sadunomaisesti 
kerrottuna ja mielikuvituksellisia, välillä raakojakin tarinoita
 joissa on opettavainen loppu.

 Nämä kirjat henkivät aikansa mentaliteettia joka lisää niiden
 viehätystä paljon ja soma kuvitus on kuvaannollinen
 kirsikka kakun päällä.


Sunnuntai-illan ja tulevan maanantain ratoksi
 tässä muutamia arvoituksia neljännen luokan oppikirjasta. 

Kukapa nykylapsi tai edes nuori aikuinen osaisikaan vastata näihin!

Kuvat arvoitusten vieressä antavat onneksi vinkin vastauksesta.


Pupuleipomoa voi nykyään seurata myös facebookissa.
Kirjoittelen sinne niitä pikkujuttuja ja uutisia jotka eivät blogiin pääse.


Leppoisaa loppuiltaa arvoitusten parissa! 
 

Hetiketti


Ihania muutaman kymmenen sentin ostoksia kirpulta.


Nämä pakasterasioihin tarkoitetut tarrat ovat niin kauniita että
 raaskiiko niitä rasioihin pakkasen pimeyteen tuhlatakaan?

En ole ihan varma.


Nämä ovat Hetiketti-etikettejä.

Lukeeko blogiani sattumoisin kukaan sellainen joka on 70-luvulla
 keittiöpuuhissa hyörinyt ja näitä silloin kenties pakasteisiin liimaillut?

70-luvulta päivää-blogi tietää kertoa että ne olivat syksyn 1973 uutuus.

En tiedä ovatko nämä uustuotantoa sillä ne ovat niin erinomaisen hyvässä
kunnossa. Toisaalta netti ei kerro Hetiketeistä mitään... Uustuotannosta
löytyy yleensä joitakin virtuaalisia viitteitä.


Kauniiden tarrojen suunnittelija on hetkeksi unohtunut
 mutta onneksi taas enemmän pinnalle päässyt Nanny Still.


Nanny valmistui Taideteollisesta korkeakoulusta vuonna 1949.
Kymmenen vuotta myöhemmin hän jenkkipuolisoineen muutti 
Belgiaan jossa asui koko loppuelämänsä työskennellen etänä suomeen.


Hänen korunsa sekä lasitavaransa ovatkin itselleni entuudestaan
 tuttuja mutta en tiennyt että hänen repertuaarinsa ulottui myös
 näin vaatimattomiin pikkuisiin kodin hyödykkeisiin.

Hyvä kuitenkin niin. Ovathan nämä aivan herttaisia.


Taustalla vilahteleva kangas on rullaverhoni!

Vaikka kameran huonoudesta johtuen joudun käsittelemään pimeitä kuvia välillä 
ihan liikaakin, tämän värit pitävät täysin paikkansa. Ihanan räikeää!

Taisin olla 14 kun raahasin tämän polkupyörälläni kotiin 
kirpputorilta hyvin hankalasti ja vaikeasti.

Ja kun tuolloin teininä kiinnitin sen hienoa yritteliäisyyttä osoittaen mutta ilman 
remonttitaitoja ikkunaani, putoili se sieltä ikkunan alla olevalle sängylle ja päälleni
 kovan kolinan säestyksellä monta kertaa viikossa. Hienon retroverhon takia 
kuitenkin iltaiset ja aamuiset puisen ja varsin kovan verhontangon aiheuttamat
 kuhmut olivat pikkuseikka.

Nykyään verho on poissa käytöstä sillä en ole onnistunut kuljettamaan sitä 
Helsinkiin asuntooni eikä se ole tarpeellistakaan sillä pelkäisin että se haalistuu kesällä 
armottomasti aamusta iltaan asti auringonpaahteessa kylpevässä asunnossani. Otankin
sen vain ajoittain esiin, ihailen ja odottelen rauhassa ikkunaa johon voin sen 
aikanaan pysyvästi ripustaa.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Hienon Naisen Opas 2. Makuuhuonekäytös


Netin syövereistä toisinaan, vaikkapa mainoksen muodossa, 
saattaa lävähtää silmille erittäin kyseenalaista filmimateriaalia. 

Siis sellaista jollaista kärjistetyn stereotyyppisesti sanottuna esim.
teinipojat etsimällä etsivät ja joissa naista ei esitetä
erityisen kauniissa valossa, päinvastoin.

Kyllä te tiedätte mistä puhun.

Ihan aina kuvatunkaltaiset elokuvat eivät ole olleet laillista elinkeinoa,
itseasiassa kaikenlainen pornografinen sisältö esimerkiksi painettuna
kuvamateriaalina oli pitkään kielletty (vaikka toki sitä silti oli!)

 Kun elokuvakamera keksittiin, tajusivat alan harrastajat millaisia
mehukkaita mahdollisuuksia se toisi markkinoille mutta lakien takia
 ihan kaikenlaiseen hullutteluun ei voinut ryhtyä.


...Eikä kaikenlaista hurjaa aikanaan edes varmasti osattu ajatella.
Pelkästään alaston nainen tai alastoman naisen vihjaus riitti
rohkeaksi ja kohahduttavaksi asiaksi.

Mutta miksi tämänkaltainen aihe on 
päässyt Hienon Naisen Oppaaseeni?

Syy on seuraava.

Kun ronskit aiheet olivat aikanaan kiellettyjä
mutta pikkutuhmaa sisältöä haluttiin tuottaa markkinoille,
keksittiin näppärä juoni. Markkinoille tulivat "opetuselokuvat"
joilla oli "opettavainen ja sivistävä sisältö."

Opetuselokuvat läpäisivät sensuurin ja muuttuivat laillisiksi.

Niinpä markkinoille tuli lyhytelokuva 
"How to undress in front of your husband."

 Kaunis unelmavaimo Elaine Barrymore on näyttelijä Drew Barrymoren isoäitipuoli.

Tämä opetuselokuva on tehty pikkutuhmaksi eikä sitä katsonut
ilmestymisvuonnaan 1937 takuulla yksikään lady. Oppaaseen
se nyt kuitenkin pääsee sillä nykypäivänä näemme median 
suurkuluttajina paljon pahempaa jo ihan tv-mainoksissa ja
koska, olkoonkin lähinnä miesten katsottavaksi tehty, sisältö
ei kuitenkaan ole vitsi. Siitä on omaksuttavissa aikansa sanoma
 miten naisen tuli aikanaan käyttäytyä ja miten tämä ei missään nimessä
saanut käyttäytyä ollakseen miehen mielestä haluttava ja paikkansatietävä.

1930-50 luvuilla oli erityisen vahva henkinen ympäristö jossa naiset 
opetettiin hoitamaan kotia ja hoitamaan miehensä. Opittiin miellyttämään
miestä asioissa alkaen aivan pikkuseikoista. Siihenpä tämäkin
 minielokuva keskittyy joka alleviivaavuudessaan on samalla
koomista ja murheellista katsottavaa.

Kyseessä oleva elokuva on "opetusfilmi" ja opetusfilmissä opetetaan aikansa
 naiselle miten aviomiehensä edessä tulee riisuutua päivän päätteeksi.

Elokuvassa kuvataan kahta naista heidän iltapuuhissaan.
On normaalipainoinen viettelijätärvaimo Elaine ja 
ylipainoinen homsantuuvaimo Trixie.


Elaine on aivan ihana, hän pudottaa sulokkaasti iltapukunsa, lipuu yöasuunsa ja
 rullaa silkkisukkansa kaikella naisellisuuden viehkolla kommentoijan vuodattaen
 sulosanoja tämän naisellisen afroditemaisen kauneuden edessä jonka vuoksi 
aviomies ei milloinkaan tule kyllästymään vaimoonsa, pirskottaapa 
tämä enkeli vielä hajuvettä ylleen ennen silkkitäkin alle sujahtamista.

Elainesta on myös myös hauskaa ja samalla surullista tehdä eräs huomio.
Kyseinen filmi edusti vajaa sata vuotta sitten aikuisviihdealan huippua.
Katsokaapa Elainen vartalonmallia! Täysin normaali normaalipainoinen nainen.
Samanlainen mitä suurinosa nykyajan naisistakin on.

Verratkaapa sitten tätä nykyisiin vaikkapa ihan tavallisiin Hollywood-leffoihin
joissa lähes jokainen pääosaesittäjä on vatsansa pyykkilaudankovaksi kaiken
 rasvan itsestään tiristänyt yleensä silikonirintainen parikymppinen.

Oikeat arkielämän naiset eivät ole muuttuneet. Meitä kohtaavat odotukset
sen sijaan ovat. Kovemmiksi ja vaativammiksi. Tässä yhteydessä on ihan hyvä
huomioida sitä että tasa-arvoa ei ole vielä lähimaillakaan saavutettu. Edelleen
naisten oletetaan ovan jotain enemmän ja parempaa, jopa enemmän kuin ennen.

 Kenen vuoksi?



...Takaisin aiheeseen.

Mitä tulee leffan toisen tähtöseen Trixieen, hän puolestaan onkin
epätoivoinen tapaus. Trixie raapii kainaloitaan ja röhisee ja röyhtäilee.

Trixie repii hiuksiaan, raastaa vaatteensa päältään kaksin kourin 
ja örisee. Painavin jaloin Trixie tömistelee yöpöytänsä edessä kuin taistelulaiva
juontajan happamasti moitiskellessa näin epänaisellista käytöstä. Trixie on 
enemmän mies kuin nainen, oikea korsto ja juontaja veisteleekin ironisen ilkeästi; 

 "Miten Trixien miehen täytyykään olla riemuissaan noiden eksoottisten sulojen edessä!
 Hah, eipä ihme että miehellään on aina ylitöitä toimistolla! Jos minä 
olisin Trixien mies, minulla olisi myös ylitöitä...

...Etelä-Afrikassa asti!"

Tässä kaksinaismoralistisessa 8 minuutin lyhytelokuvassa
 ei näy ollenkaan alastomuutta, sopii siis kaikenlaisten
Hienojen nykynaisten katsottavaksi! :)

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Erään oikeusjutun alku ja loppu


Palaan vielä tänään orjuus-aiheeseen.

Olaudahin taannoin kerrottu tarina päättyi lopulta hyvin mutta tutkiessani
häntä koskevaa materiaalia, törmäsin toiseen kuvailuun eräästä tapahtumasta
 vuodelta 1781 jolla oli varsin toisenlainen loppu.


Vuonna 1781 eräs brittiläinen yritys joka tienasi orjakaupalla, hankki uuden
 aluksen, varusti sen miehistöllä ja lähetti sen toivottavasti tuottoisalle
orjienkeräysreissulle Länsi-Afrikkaan.

Kapteeniksi palkattiin Luke Collingwood-niminen mies joka oli kapteenina ensikertalainen
mutta ei suinkaan orjakauppabisneksessä. Aikaisemmin hän nimittäin oli toiminut monilla orjalaivoilla laivalääkärinä sekä kirurgina.

Jos tuntuu hassulta ajatella miten lääkäriksi kouluttautunut mies voi yhtäkkiä hypätä
 orjalaivan kapteeniksi onkin sen käsittäminen astetta helpompaa kun lukee mitä
 laivalääkärin töihin orjakaupassa kuului.

Aikansa laivalääkärin hommiin kun kuului mm. valikoida eri orjasatamista, (siis paikoista
jonne kylistään ryöstetyt ihmiset vietiin odottamaan orjakauppalaivoja)  juuri ne ihmiset
jotka todennäköisemmin kestäisivät äärimmäisen ja käsittämättömän hirveän
laivamatkan kohdesatamiin.

Kun lääkäri oli valintansa tehnyt surmattiin yleensä lääkärin hylkäämä "huono kauppatavara"
suorilta käsin siinä lääkärin silmien edessä sillä tavara joka ei käynyt kaupaksi oli vain harmin
 ja huolen aiheuttaja. Kun on vastuussa tuollaisista päätöksistä eivät varmasti ne
viimeisetkään hentomielisyyden hituset kestä tuhoutumatta.

 Kun miettii Kapteeni Collingwoodin myöhempiä tekoja tuntuvat ne ehkä hieman
helpommin käsitettäviltä kun tietää millainen tausta hänellä on ollut. Mikä ei siis suinkaan
 ole minkäänlainen puolustus.
 
Paluumatka kotiin alkoi kauniin Acran satamasta.

Kapteeni Collingwood aloitti hommansa poimimalla orjia monen eri orjakauppasataman
 "noutopisteeltä." Kun lasti, vähän vajaa 500 orjaa oli lastattu purjelaivan mustiin
 uumeniin, aloitti laiva matkan takaisin kotiin Jamaicaan. Hankalin osuus oli siis
vasta alkamassa eikä kukaan odottanut paluumatkaa innolla mutta tehtävähän se oli.

Niin alkoivat pitkät ja pitkästyttävät purjehduspäivät kannella ja
kauhistuttavat helvetinomaiset ajat kannen alapuolella.

Kun pohditaan itse lastia, oli normaalia ja odotettavissa että kauppatavaraa
myös menehtyi. Itseasiassa noin 10% hävikki oli aina odotettavissa eikä sitä pidetty minään.

Tällä kertaa menetyksiä tulisi kuitenkin olemaan paljon, paljon enemmän. Miksi näin?

Ensikapteenina toimiva entinen laivakirurgi Luke Collingwood oli varustautunut huonosti. Säästöyrityksissään hän oli varannut laivalle säälittävän pienen, vain 17 ihmisen miehistön koko laivaa ja puolta tuhatta orjaa varten. Tuo sallittu ja odotettu 10% menetysprosentti siis ylitettiin reippaasti ja mikä pahinta myös jo sokeeraavan pienen miehistön jäseniä kuoli suhteellisen pitkän, neljän kuukauden matkan aikana erilaisiin sairauksiin jättäen miehistön hälyttävän pieneksi.

 Ensimmäiset kuusi viikkoa matkasta kului. 
Tuona aikana menehtyi lähes sata vankia.

Kuolemat eivät tuohon numeroon päättyneet vaan orjia alkoi kuolla 
päivittäin eikä vielä oltu lähimailllakaan määränpäätä.

 Lisäksi laiva oli orjien painon takia niin painava että se ei voinut kulkea nopeammin ja
juuri nopeus olisi ollut valttia jotta sairaus orjien keskellä ei ehtisi tappaa lisää.

Kapteenin hermot kiristyivät tämän ajatellessa satikutia jonka saisi määräsatamassa
menetettyään niin paljon kallisarvoista kauppalastia josta oli yksin vastuussa.

Mitä siis tehdä jotta edes muutama kallisarvoinen kauppatavara selviytyisi perille saakka?

Zong-laivan tarkka kopio on yhä olemassa

Kas, kapteeni keksi idean jonka arveli
pelastavan nahkansa ja laivan tuoton.

Kauppatavara eli orjat oli vakuutettu erikoisella tavalla.

Jos orja kuoli sairauteen, vakuutus ei korvanut mitään.
Jos orja kuitenkin hukkui (laivoja upposi usein) maksettiin yhdestä
 orjasta peräti kolmekymmentä puntaa, iso raha siis. Niinpä Kapteeni Collingwood
 teki vastenmielisen retken alas ruuman syvyyksiin ja valikoi 50 naista ja pikkulasta
jotka raahattiin kannelle. 

Kannella nuo 50 naista ja lasta kahlehdittiin 
tiukasti toisiinsa kiinni, sitten heidät heitettiin mereen.

Asiaa pohdittiin ja seuraavana päivänä tehtiin uusi retki alas ruumaan.

Tällä kertaa valittiin 40 miestä. Heidät raahattiin ylös pimeudestä ja
hajusta raittiiseen ilmaan ja auringonpaisteeseen ensimmäiseen kertaan
viikkoihin, kahlittiin yhteen ja hukutettiin.

Ne sadat orjat jotka makasivat ruumassa odottivat hiljaisina milloin heitä tultaisiin hakemaan.

On mahtanut olla käsittämättömän kauheaa odottaa omaa vuoroaan. Karmivien, kannelta
 jo lähes päivittäin kaikuvien pelonhuutojen ahdistamina orjat lopulta pyysivät että sen
sijaan että heidätkin hukutettaisiin, heiltä vain kiellettäisiin vesi ja ruoka sillä he
pelkäsivät merta ja kuolisivat mielummin janoon ja nälkään.

Tuohon pyyntöön ei suostuttu vakuutusrahojen takia vaan hukutukset jatkuivat.


Seuraavien kymmenen päivän aikana naisia, lapsia, miehiä hukutettiin ryhmissä vielä vajaa 50.

Tietyt orjat, joko erityisen arvokkaiksi katsotut tai erityisen heikkokuntoisiksi katsotut
 saivat joskus valvotusti olla kannella. Kymmenen tällaista ihmistä tappoi itse itsensä
 heittäytymällä yli laivan reelingin.

Kun Kapteeni vihdoin muutaman kuukauden kuluttua saavutti määräsataman, teki hän suunnitelmansa mukaisesti välittömästi  korvaushakemuksen hukkuneista orjista jotka oli lähes omakätisesti hukuttanut.

Ja kummallisin asia tapahtui, vakuutusyhtiö kieltäytyi maksamasta! 

Tällainen julkeus ei ollut pälkähtänyt kapteenin päähänkään joten asiasta käytiin laajasti huomiota herättänyt pitkällinen oikeustaisto jonka orjalaivan varustamo lopulta hävisi. Asiantilaa ruodittiin sanomalehtien palstoilla ja yksityiskeskusteluissa ja päätöstä laajasti harmiteltiin "yrityksen kärsimän taloudellisen tappion vuoksi"

Kapteeni Luke Collingwood ei koskaan saanut
 minkäänlaista syytettä tai leimaa lähes 150 ihmisen murhaamisesta.

Uskokaa tai älkää, hänen kunniakseen
on painettu postimerkki.

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Naistenpäivä


Ihanat naiset, tässä me olemme, tässä sinä olet ja minä. 

Olemme aitoja linkkejä ikiaikaisessa naisten muodostamassa ketjussa. 

Takanamme ovat äitimme, isoäitimme, iso-isoäitimme ja kaikki muut 
esiäitimme joiden kipujen, tuskien, jatkuvan työn, luiden kolotuksen, 
vaivannäön, ankaran puurtamisen ja kyynelten seurauksena olemme
 tässä aivan fyysisesti ja nyt vihdoin, niin moni asia on paremmin. 


Esiäitiemme hyvin raskaan työn tuloksena pääsemme tänään vähemmällä. 
He ovat tehneet polustamme helpommin astuttavan. Nuo naiset joiden muiston
 olemme jo kauan sitten unohtaneet ja joiden geenejä kuitenkin kannamme
 sisällämme vaikuttavat meissä yhä tänä päivänä. 

Ja kun katsot itseäsi tänään peilistä, katso tarkasti. 

Sieltä katsovat sinua takaisin tuhannet silmäparit, lukemattomien 
kasvojen meri,  ne tulevat joiden kantaäiti juuri sinä olet. 

Oletpa heidän äitinsä biologisesti tai kuvaannollisesti, 
luot omalla olemassaolollasi ja esimerkilläsi entistä paremman
 tulevaisuuden kaikille maailman tuleville naisille joille mekin tulemme 
henkilöinä jonain päivänä olemaan vain unohtunut muisto. 

Mutta tekomme jäävät eloon. 
 Kuten meitä edeltävien naisten teot ovat taanneet meille
 entisaikoihin verraten tänä päivänä paljon paremman elämän.


Tässä sinulle suukko juuri sinä upea tyttö tai nainen. 

Anna itsellesi lupa unohtaa tänään kaikki huolet. 
Anna tänään itsellesi lupa olla onnellinen, syyt ovat omasi.

 Kaada itsellesi kuppi hyvää juomaa ja valmista tai osta
 kaupasta itsellesi makea pala. Katso kauas taaksesi ja hymyile, 
katso pitkälle eteesi ja hymyile entistä enemmän. 

Hauskaa naistenpäivää.

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Iltapyjama


Oletteko te ennen törmänneet nimitykseen iltapyjama? 
Minä en ole. En ainakaan tässä merkityksessä.


"Älä leimaa naista joka käyttää iltapyjamaa! 

Ne ovat viimeisintä muotia ja THE POOL ROOM 
on mitä muodikkain ravintola! 

Ei väliä mitä kukaan muu sanoo - 
ME rakastamme naisia iltapyjamissa.

Tule illalliselle ja pyjamaisen tanssin ja juomien pariin. 

*Housuasu myös hyvä!!

*

Tämän mainoksen löysin kun tutkin netin sanomalehtiarkistoja. 
Se julkaistiin 1.2.1969 Palm beach daily news-lehdessä.

 Ajattelin heti että kyseessä täytyy olla pahennusta aikanaan herättänyt ihoanuoleva 
housuasu, juhla-asuna se oli vielä kovasti epätavallista ja riettaanoloista 60-luvulla. 

Teoriani on hyvä mutta jos 
iltapyjama = housupuku niin miksi mainos mainitsee housupuvun erikseen?

Muodin historiantuntemukseni on puutteellinen, onneksi on google.

20-luvun "iltapyjama" näytti tälle.

Google selvitti että iltapyjama asuna ei ole suinkaan 60-luvun keksintöä
vaan 1920-luvun. 20-luvun alussa lomat meren rannalla, iltajuhlat ja muut
vapaamielisehköt tapaamiset vaativat epämuodollista mutta juhlavaa
 pukeutumista ja "iltapyjama" keksittiin. Sitä en tiedä miksi ne vaipuivat
 unhoon ja miksi niillä oli niin huono maine naisten asuina niin monta
vuosikymmentä myöhemmin.

Kenties siksi että 1960-luvulla ne näyttivät tältä?



 Tässä on silkki-iltapyjama 1960-luvun lopulta. Miten kaunis se onkaan!
Miten mielelläni pukeutuisin tällaiseen asuun ja lähtisin
ravintolaan illalliselle "pyjamaisen tanssin
 ja juomien pariin!"

Oikea suomalaisen konservatiivisesti pukeutuvan ihmisen kauhistushan tämä on.
 Mutta miten hauskaa olisikaan tällaisessa tepastella illlallis-iltana ravintolassa! 
Varmasti perässä tulisi kulkea palkattu apulainen joka nostelisi ihmisten 
pudottamia silmiä lattialta ja ojentelisi niitä takaisin. 

Pyjaman asemasta 1960-luvulla vielä tämä:

"Pajamas were introduced by the Roman designer Irene Galitzine in 1960 
for elegant but informal evening dress. They greatly influenced fashion 
during the 1960s and continued into the casual 1970s. Palazzo pajamas 
featured extremely wide legs and were often made of soft silk and 
decorated with beading and fringe. 

During the 1970s, eveningwear and loungewear merged, as evening styles
 became increasingly simple and unstructured. Halston was particularly known 
for his bias-cut pantsuits of satin and crepe, which he referred to as “pajama dressing.”
 In light of this, popular magazines suggested readers shop in the 
lingerie departments for their eveningwear."

Eli alusasu-osastoille iltapukuostoksille mars :)

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Vintageturkiksen eettiset ongelmat



Eräs asia on tuottanut minulle jo niin lukuisia tunteja aktiivista päänvaivaa
että loppupäätelmänä (ennen kuin olen päässyt alkuunkaan!) voisin
melkein sanoa että ei olisi kannattanut.



Kirjoitin tämän tekstin jo jonkin aika sitten mutta en ollut tyytyväinen siihen joten jätin sen julkaisematta odottamaan parempaa aikaa kun olisin tullut parempaan lopputulokseen kannastani. Tänään törmäsin yle:n sivuilla uutiseen jonka otsikko "luonnonturkikset halutaan eettisiksi"-pakotti taas palaamaan aiheen pariin.

Taannoin löysin kirpputorilta upean takin. Sen valmistaja oli turkulainen Milgo-Lady, takki istui täydellisesti, se oli lämmin ja naisellinen. Ihana tekoturkiskin siinä oli paitsi muutaman minuutin viiveellä takkia sovittaessani tajusin että kyseessä on vanha takki, ainakin 50 vuotta vanha takki, eihän se voi olla tekoturkista. 

Ajattelin että olkoon, se menee keinoturkiksesta ja olisi ehkä ihan ok käyttää pieniä määriä turkista jos se on vanhaa. En ymmärrä mikä järki tavaran tuhoamisessa olisi vain siksi että se kantaa  kivun leimaa. Se on täytetty ja hinta on maksettu. Nyt jäljellä on enää tavara. Ja minä halusin sen tavaran.

Hinta oli neljä euroa ja takki lämmin. Sain sen kotiini, vaihdoin parin napin paikkaa jotta takki istuisi paremmin.

Sen koommin en olekaan takkiin tarttunut koska minulla on henkinen este. En ole aikaisemmin joutunut tarkistamaan mielipiteitäni aihetta koskien koska en ole ennen joutunut tilanteen eteen joten aloin ajatella tehneeni harkitsemattoman päätöksen.


Mitä tulee eläintuotteisiin, on oltava hyvin varovainen jos haluaa tehdä rajanvedon siihen mikä on oikein ja hyvää ja mikä väärin ja pahaa. Joillekin nämä valinnat ovat selvät joka hetki, toiset liikkuvat harmaalla alueella tehden erilaisia valintoja oman senhetkisen ajattelutapansa mukaan.

Itse en syö lihaa enkä oikein ymmärrä miten muut sen saavat sujumaan.
Eivätkö he mieti mitä se on, mistä se on tehty? Eikö se ällötä, hirvitä?

Itse käytän kuitenkin maitotuotteita, outoa sekin jos miettii sen alkuperää. Mutta todellakin lähes yhtä väärin se on eettisesti. Lehmähän ei tuota maitoa luonnostaan vaan sen on saatava vasikka joka vuosi jotta maidontuotanto voisi jatkua. Sonnivasikat menevät teuraaksi ja naaraspuoliset samaan koneistoon kuin äitinsä. Vasikat myös erotetaan emästään nopeasti josta osapuolet kärsivät. Kuvitelkaa vain äiti-ihmiset ja muutkin.

 En siis todellakaan ole mikään puhdas pulmunen. Niinpä käytän myös nahkavaatteita jos sellainen eteen sattuu, onhan sekin lähes yhtä lailla lihantuotannon sivutuote kuten se maitokin vaikka maito onkin näistä kahdesta pahempi.

Kahden minkin häkki, koko elämäksi, vuosiksi.

Kaikki nämä asiat olin siis päässäni järkeillyt ja nyt minulla oli tämä uusi dilemma, kauniin takin kaunis turkiskaulus. Turkis kun on aina se päätuote, ei milloinkaan sivutuote. Vaikka nyt silmäni näkee takin ja turkiksen, voin helposti kuljettaa henkistä silmääni taaksepäin...

Perikuntaan joka tyhjentää mummon jäämistöä. Mustaan kaappiin jossa takki riippui muutamia kymmeniä vuosia. Aikaan kun takki oli kantajansa yllä. Aikaan kun muuan naishenkilö kulkeutui kauppaan jossa hän ihastui kauniiseen takkiin. Hetkeen kun myymäläapulainen nosti takin kuorma-autosta lastatusta vaaterekistä ja riisui sen pukupussista. Jaksoon kun takkia valmistettiin tehtaassa ja kun vuodasta leikattiin sopiva turkiskappale. Hetkeen kun turkis pakattiin.

Hetkeen kun nahka nyljettiin ja nyljetty ruho heitettiin pois. Hetkeen kun kaunis kettu tapettiin.

Hetkeen kun eläin pelkää. Hetkeen kun verkkopohjaiseen häkkiin tunkeutui käsi tai kuristuslenkki joka tarttui eläintä niskasta ja siihen niskaan sattuu.

Niihin vuosiin kun eläin jonka luonnollinen elinpiiri on kilometrejä pakotetaan asumaan kuutionmuotoisessa verkkohäkissä. Jossa ei ole mitään muuta kuin häkin seinät ja lattia.

Siihen hetkeen kun pieni kettu syntyy.


Ja nyt minusta tuntuu etten voi pitää sitä takkia. Miten minä voisin? Mutta "se on täytetty," hinta on maksettu tuottajalle kauan sitten, vuosikymmeniä sitten ja nyt on enää tavara, tavara joka ei itsessään ole minulle vastenmielinen.

En sinänsä koe elävästä olennosta peräisin olevia asioita vastenmieliseksi. Voisin todella käyttää vaikkapa ihmisenluukoruja jos se vain olisi sallittua ja mahdollista täysin ilman mitään moraalis-eettistä ongelmaa jos se tulisi luonnollisesti kuolleista ihmisistä joita tämä ei haittaisi. (Onpa outo ajatus mutta esimerkkinä.)  Pidän höyhenhiuspannoista, olen tehnyt hauen selkärangasta itselleni kaulakorun ja minua viehättää monien eri alkuperäisasukkaiden tapa käyttää hyödykseen luonnonmateriaaleja. Voisin siis periaatteessa käyttää kierrätysturkista, varsinkin näin pienessä määrin mutta ongelmia tuottavatkin mielikuvat.

Millaisen sanoman lähetän ympäristööni? Eikö kaunis turkis voi vedota johonkuhun joka haluaa itselleenkin kauniin turkiksen ja menee sitten sellaisen ostamaan? Enkä ole silloin osa turkisteollisuutta itsekin vetoamalla muiden ostopäätöksiin?

Toisaalta, sama ongelma on kaikissa tekoturkiksissakin. Niitä on muuten nykyään paljon olen sen ilokseni huomannut, ne myös näyttävät aidoilta. Tuskinpa kukaan vähänkin vieraampi turkis-innostuja pysähtyy luokseni ja alkaa tivaamaan onko kyse aidosta tuotteesta.

Kuva.

Yllä viittaamassani yle:n artikkelissa haastatellaan luonnonturkisyhdistyksen Kaarlo Nygreniä.

Tämän mukaan turkiksen epäeettisyyden leima tulisi riisua pois sillä myös liikenteen, onnettomuuksien sekä metsästyksen seurauksena syntyy turkista. Edellämainittuja tapahtuu joka tapauksessa lajinharvennuksen ja liikenteen takia, miksi siis hävittää tuote joka on kuitenkin tietyissä piireissä haluttua? Yhdistys on rekisteröinyt tavaramerkin "Villi suomalainen turkis"-jonka avulla turkis voidaan jäljittää ja ostaja voi varmistua sen "villistä" alkuperästä. "

"Turkiksesta tehdään eettinen tuote. Sen turkisnumero pysyy nahassa myyntitiskille saakka ja ostaja voi tarkistaa tiedot numeron perusteella. Samaan tapaan, kuin kananmunat jäljittää koodin perusteella, Nygrén selvittää."

Mitä ajattelette tästä? Artikkeli on luettavana täällä.

Itsessä tuo herättää sellaisia ajatuksia että ihanko oikeasti yhdistys alkaa keräämään auton yliajamia ja "onnettomuuksien" jälkeisiä raatoja teiltä ja valmistamaan niistä turkista? Ihanko oikeasti eläimen turkki on tuollaisten tapausten jälkeen käyttökuntoinen?

Vai onko tuo suuremman hyväksynnän hakemista metsästykselle josta osa on kuitenkin pelkkää joillekuille nautintoa tuottavaa huvimetsästystä eikä lajin kurissapitoa. Että onko tuollainen turkis sitten todella kutsuttavissa eettiseksi? Ei ainakaan sen eläimen kannalta joka takuulla mielummin on elossa kuin raatona kolmekymppisen bisnesnaisen kaulassa. Minusta on myös vaaarallista alkaa liittämään mielleyhtymiä "turkis" ja "eettisyys" yhteen erityisesti maailmassa josta ei olla vieläkään saatu karsittua turkistarhausta kokonaan pois. En siis tullut tästä artikkelista yhtään sen paremmalle mielelle.


Mitä tulee tuohon takkiini, en ole vielä käyttänyt sitä. Ehkä siis mahdollisesti valhe auttaa? "Nykyään saa niin aidon näköistä tekoturkista!" päädyn kenties sanomaan jos pääsen yli henkisistä esteistäni.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ollut loukata ketään vaan lähinnä selvitellä omia ajatuksiani. Minua kiinnostaa myös sinun kantasi aiheeseen vintageturkis. Mitä sinä tästä ajattelet? Mitä juuri sinä tekisit?

perjantai 1. maaliskuuta 2013

Retrovaateostoksilla


Olipa hyvä että noin kuukausi sitten siivosin kaappeihini tyhjää tilaa.
Sen oli kai tarkoitus täyttyä sillä kävin Uff-kaupan alepäivillä.

Minä en erityisemmin pidä uffista enkä haluaisi sen toimintaa tukea
 mutta minkä teet, niissä on musertavan ihanat retrovaatevarastot. Vain muutamia 
kertoja vuodesta voin mennä kauppaan ja tuntea sitä samaa mitä kai monet 
naiset tuntevat joka kerta vaatekauppaan mennessään; 
haltioitumista ja tunnetta että haluaa kaiken.

Verho jota en ostanut, koska kaikkea ei voi saada.

Kaikkea kaunista olisi joka puolella, psykedeelisiä kuvioita, köynnöksiä
 joissa on satumarjoja ja galakseja, mekkoja joiden kankaisiin on kudottu
 kulta- ja hopealameeta, takkeja jotka ovat aitoa, paksua villaa eivätkä
 mitään ensimmäisen tuulen läpäiseviä kertakäyttörättejä ja ihmeellisiä 
muotoja ja rönsyjä sellaisin värein että oma mielikuvitukseni ei 
vaivaamatta sellaisia osaisi keksiä. 

Nostelen asuja tangoilta jonkinlaisessa hypnoosinkaltaisessa tilassa ja ihmettelen 
miten näitä ei ole kukaan vielä ostanut... Samassa muistan lauseen jonka joku
 joskus minulle sanoi; "mikset sä vaan joskus voisi hankkia jotain normaalia vaatetta..."



Niin paljon houkutuksia, niin vähän voimaa käsivarsissa. 
Kantokyky on onneksi rajallinen. 

Ihastuin erityisesti näihin kenkiin, niin pöhkö en silti ole että 
ostelisin niitä varastoon kun koko on monta numeroa liian pieni.
 Mutta mikä sääli! Toivottavasti joku hyvä uusi omistaja hankkii ne.


Tästä villapuserosta minun oli ihan pakko ottaa kuva. 
Katsokaa nyt sitä.

Jos se vain olisi ollut vähän inhimillisemmän muotoisemmassa 
villapaidassa, olisin hankkinut sen. Nyt toivon että se 
saa hyvän hipsterikodin. 

Linnun kalansilmämäinen silmä oli muuten nähdäkseni 
käsinpuhallettua lasia ja todella kaunis.


Joskus sen printin ei tarvitse olla mitenkään
 psykedeelinen ollakseen kiva. 

Tämä oli hirveän herttainen hame.

En vain ymmärrä miksi todella monet 60/70-lukujen pitkät hameet 
on tehty neljästä eri kappaleesta. Näyttää typerältä kun hameen keskisauma
joka nykyvaatteissa on sivussa onkin edessä eikä sitä saa kääntämällä
 piiloon koska jokapuolella on saumoja!

Mitään näistä ylläkuvatuista en kuitenkaan ostanut.


Sen sijaan ostin tämän vihreän täkin. Onko tuttu? Miltäköhän vuosikymmeneltä? 

Se nyt on sivuseikka sillä olin täkin tarpeessa ja tämä oli juuri sopivan värinen,
pidän myös haavanlehtikuviosta. 

Koin myös sydämentykytyksiä sillä näin henkarilla tämän vieressä
 turkoosinvärisen silkkitäkin jollaista olen himonnut pitkään mutta 
lähempi katselu paljasti sen olevan sittenkin petauspatja! Itseasiassa 
sellaisellekin minulla olisi ollut tarvetta vierassänkyyn (eli lattialle) 
mutta en jaksanut kantaa. Oli todella kaunis.




Tässä on hienoja lurexmekkoja. 

En ole varma myisinkö nämä pois vai muokkaisinko ne itselleni, 
tokihan ne siis olivat aivan liian isoja kuten aina. Ilmeisesti n. 36-38-kokoiset 
menevät heti kauppaan tullessaan sillä en ole ikinä löytänyt uffista yhtään 
vanhaa kimallemekkoa joka olisi jotain muuta kuin xl-xxxxxxxxxxl-kokoa. 

Näiden muokkaus mittoihini tulee kyllä viemään aikaa eikä tule
 olemaan helppoa, varsinkaan vihreän kohdalla jos sen teen joten katsotaan.



Nämä kaksi olivat hauskat perusmekot joihin
 tarvitsee tehdä vain pieniä muutoksia.

 Vähän nipistää vyötäröltä ja avata ruskean mekon 
kalvosimet (liian lyhyet hihat) ja pidentää 
niitä. Tai kenties teen niistä 3/4 hihat.


 Tämä on aivan kamala kuva. 

Minulla on vanha lainakamera ja joudun muokkaamaan rankasti melkein 
joka kuvaa eikä silloinkaan, tai varsinkaan silloin aina onnistu. Tämä mekko
 oli todellisuudessa tummansininen eikä sähkönsininen ja tätä ei tarvitse edes
 korjailla mitenkään.

Sitten aamutakkilinjalle.


Tämä on ihan kamalaa, montako aamutakkia ihminen tarvitsee?

Minulla on entuudestaan kaksi ja nyt tuli kaksi lisää.

Kenties myyn toisen mutta en kyllä tiedä kumman,
pidän niistä molemmista hirveästi. 

Tämä sinivioletti on aika ätläkkä mutta 
livenä mahdottoman hauska ja istuu kuin
hienompikin iltapuku.


Tätä en voinut jättää koska se oli
ensinnäkin pronssinvärinen ja koska 
siinä on sipuleita!

Siis tarkasti kun katsoo niin siinä on siis sipulin
 maanpäällinen osa kukkineen joka jatkuu 
juuriin ja maanalaiseen sipuliin!


Ostin lisäksi pari takkia joita en vielä kuvannut.

Tuntui mukavalta kun toista takkia sovittaessani takkirekkien 
edessä kuulin takaani puhetta jota en tarkemmin huomioinut.

 Kääntyilin siinä peilin edessä ja pian joku kosketti käsivarttani.

 Tämä joku oli vajaa kolmekymppinen englantia puhuva varsin
 salskea mies joka totesi: 

"Beautiful.
Yes. You should buy it." 

Mies katsoi minua päästä varpaisiin, nyökkäsi hitaasti ja sanoi vielä;

"Definitely. 
Trust me." 

Mies väläytti kiltin hymyn ja sitten hän lähti.

Tässä oli siis täysin tuntematon mies joka ei edes yrittänyt 
iskeä ja jäädä roikkumaan epämiellyttävänä iilimatona vaan kertoi 
vain vilpittömän kohteliaisuuden (sellaiseksi tuo kommentti oli 
selvästi tarkoitettu) ilman mitään taka-ajatuksia tai yrityksiä
 saada itselleen jotain takaisin.

Eli vanhanaikainen herrasmies. 

Todella ilahduttavaa törmätä tällaiseen käytökseen joka 
kyllä piristää arkea. Ja tuo tuntematon mies myös muistutti minua 
siitä tärkeästä, todella tärkeästä seikasta että AINA kannattaa sanoa toiselle 
hyvä ja kaunis sana. Vaikka tuntemattomalle, tai  erityisesti 
tuntemattomalle. Eikä sen sanotun niin ihmeellistä tarvitse olla kuten
 nähtiin, kunhan se sanotaan positiivisella tarkoituksella.

(Minulla ei muuten ole beigeä kokolattiamattoa.
Nämä on kuvattu kerrostalon betonisen pesuhuoneen
lattialla ennen kuin tungin ostokset koneen syövereihin! :)