Näytetään tekstit, joissa on tunniste lehdet kirjat tai kuvastot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lehdet kirjat tai kuvastot. Näytä kaikki tekstit

tiistai 25. maaliskuuta 2014

Sweet secrets


Eräs suurista intohimoistani tässä maailmassa
ovat kaikenlaiset karamellit, kakut, leivokset ja makea.


Jos vain näenkin jotakin, ihan mitä vain; kirjankannen, mainoksen, 
ohikiitävän näyteikkunan tai vaikka keittiönkaakelin jossa kuvattuna on
 kuorrutemuffinssi, toffeepala tai hunajapisara, tunnen sisälläni
 aina pienen, automaattisen ilonläikähdyksen. 

En osaa sitä sen paremmin selittää muuten kuin kuvailemalla että minulle
makea merkitsee mielihyvää monella eri tavalla. Ei vain makunautintoina
 vaan myös väreinä ja muotoina ja symboliarvoina lapsuuden iloille,
 elämän hauskimmalle puolelle ja turvallisuudellekin.

Jos on karkkia, eivät asiat voi olla huonosti.


Minulla on hiukan taipumusta murehtia maailman pahuutta ja kärsimystä.
On niin monia aivan käsittämättömiä ja masentavia asioita, on niin paljon
vääryyttä johon voisimme kollektiivisesti vaikuttaa mutta silti mitään
 ei tapahdu. Sen ajattelu on minusta joskus vaikeaa.

Silloin makea vain olemassaolollaan kaupan hyllyssä on minulle symboli 
siitä että elämässä kaikki ei ole hapanta ja tuskien täyttämää ruisleipää ja 
perunaa vaan siinä on mukana myös marenkeja ja kermamunkkeja.


Ei enää tämän jälkeen niin suurena salaisuutena voin kertoa että kun vuonna 2009 perustin tämän blogin, Pupuleipomon, tämän oli määrä olla osittain kakkublogi. Se selittää nimen jos olette joskus ihmetelleet.

Suhteestani makeaan ovat syntyneet myös tämän blogin monet makeisnostalgiakirjoitukset.

Leipomuksiani ja karkkikaupan saaliitani täällä ei ole loppujenlopuksi paljon näkynyt mutta kulissien takana niitä on tietenkin ollut. Tämän kaiken kerrottuani onkin ihme että en ole koskaan elämässäni ollut vielä ylipainoinen vaikka normaalipainon sisällä olenkin sahannut lievästi sanottuna edestakaisin.

Arjessani on melko paljon taistelua sen suhteen sallinko mielelleni tänään mutakakkua vai purenko parsakaalia joka sekin kyllä on hyvää.

Usein minusta tuntuu että ruokin leivoksilla (tai mikä onkaan päivän makea ilo) pikemmin aivojani kuin suutani. Huomautan myös että en kyllä näe siinä mitään pahaa.

Asiaa ei paranna se että oleskelupaikkakunnallani on muuan
marketti joka ei kuulu S- eikä K- eikä mihinkään muuhunkaan
ryhmään. Marketin myyntivaltteina ovat hieman halvemmat tuotteet sekä viikoittain vaihtuvat "sikahalpa"-ajatusteemalla myytävät kakut ja namit. 

Osaisitteko te vastustaa Fazerin suklaalevyjä jotka maksavat 1e kpl?

Milkan ihanaa kuplakinuskitoffeeta, myös euron kappale? Tai  pinkillä pomadalla kuorrutettua kermatäytteistä ja melkein kyynärvarren pituista munkkivenettä? Eurolla? Viime viikolla ostin kaksi pakastemutakakkua, euron kappale. Pakastimessa on jo entuudestaan euron prinsessakakku.

Minulle onkin vuosien mittaan kehittynyt jonkinlainen taktiikka miten hallitsen makeaa ja tasapainoilen sen positiivisten ja negatiivisten vaikutusten välillä.

Taktiikkani on karkkilaatikkoni joka on (kokoa sen tarkemmin täsmentämättä) punaisella paperilla päällystämäni pahvilaatikko jonka kannessa lentelevät perhoset ja leppäkertut. Sen pullistelevat kannet voi sitoa kiinni punaisella silkkinyörillä mutta usein se on auki vain ihailtavana.

Sinne ladon ne suklaa- karkki- herkkuostokseni jotka säilyvät huoneenlämmössä.

Sama karkkilaatikko on ollut käytössäni jo vuodesta 2001 jolloin sen askartelin ja sinne kätken useimmat makeat aarteeni.

Kun ne ovat siellä ihailtavina en tule syöneeni niitä joka päivä vaan vain lopuksi aika harvalukuisina hetkinä.

Lieneekö tarpeen selostaa millainen jokaisen lapsen unelma tuo
laatikkoni yleensä on? Se on jotain sellaista josta nähdään kauniita unia, jonka kuva on hammaslääkärin seinällä punaisen varoitustekstin ja rastin alla ja jonka pelkkä olemassaolo tuo arkeeni iloa. Minun ei tarvitse välttämättä edes syödä karkkia saadakseni siitä kiksit.

Vaikka analysoin itseäni ja makeismieltymyksiäni, en usko että olen kuitenkaan ihan yksin. Ruoka on vain niin syvästi oletettavasti kaikkein perimmäisin ja eläimellisin tarpeemme jonka symboliarvo on suuri.

Monelle kuten minulle makea on kuitenkin symboliarvoltaan suurempi kuin muu ruoka. En vain osaa asettaa mentaalisesti näkkileipää ja korvapuustia samalle viivalle vaikka kuinka olisi. 

Niinpä hoivaan joululahjaksi saamiani eksoottisia englanninmakeisia yöpöydälläni enkä ole vielä raaskinut syödä niistä yhtäkään vaikka
alakerran jääkaapista viilit ja hapankaalipaketit hupenevat suuhuni. 

 Myös kirjahyllyni parillakin eri paikkakunnalla merkillisesti painottuvat teoksiin ja sarjoihin joissa laitetaan ruokaa ja leivotaan. 

Lapsena luin esimerkiksi Viisikko-kirjasarjan uudelleen ja uudelleen vaikka sovinistinen Leo "Tytöt eivät saa tehdä sitä eivätkä tätä"-tokaisuineen
kiihdyttikin minut välillä repimään hiuksiani raivosta. Luin silti ja melkein vain siksi että viisikolla oli aina niin hyvä eväät.


Erään tapahtuman taas muistan lapsuudestani kirkkaasti kuin se olisi tapahtunut eilen. 

Palasin mummolan keväisistä ja kuraisista hiekkalaatikkoleikeistä sisälle leikkitoverina
 toimineen serkkuni kanssa. Oli välipalatauko ja posket ulkoilmaista punaisina tartuin
turhia aikailematta mehulasiin, suklaamarie- ja kaurakekseihin. Serkkuni taas sen
 sijaan että olisi iskenyt kätensä keksilautaseen,  katseli tarjoamuksia hiljaisena.

Etsivän silmäilyn jälkeen tuli kysymys: 

 Olisiko mitenkään mahdollista saada yhtään ruisleipää?


 Ruisleipää sitten jostain löytyikin mutta koska mummolassa ei asuttu
 ja siellä oltiin vain käymässä, ei ollut leivänpäällisiä eikä muitakaan
 hienouksia kuten edes margariinia. 

Niinpä serkkuni istui viereeni pöydän ääreen kilttinä kuin kiiltokuva
 syömään kuivaa ja paljasta ruisleipäänsä vaikka siinä ihan hänen
edessään oli suklaakeksejä.

Tämän varmaan kuvittelen mutta tuntuu kuin vieläkin muistaisin äitini
 ihailevan katseen serkkuuni kohdistuen. Että miten voi olla tuollainen lapsi!

 Äitini kun oli tainnut jo tottua siihen että omalle lapselleen
 varsinainen oikea ruoka meni alas yhtä helposti kuin happo.


Vaan kissa ei pääse karvoistaan enkä minä sokerigeeneistäni
ja niin olen yhä vajaat kolmekymmentä vuotta myöhemmin yhtä 
makeanhimoinen kuin silloin joskus pienenä lapsena. 

Nykyään sublimoin himoni karkkilaatikkoon, johonkin jokapäiväiseen
pieneen herkkuun ja tämänkaltaisiin kauniin värikkäisiin kuviin.

Toivottavasti tekin piditte niistä.


tiistai 10. joulukuuta 2013

Anttilan kuvasto, joulukuu 1981


Tänään tehdään aikamatka Anttilaan jouluostoksille.

Kiitokset kulkeutuvat Mynämäelle Elsa-mammani luokse joka 
ei ole heittänyt näitä mainoksia menemään vaan löysin ne vanhan 
asuinmökin tv-tason alapuolelta siististä pinosta johon ne on
 siihen laskettu 32 vuotta sitten.

Kuvat suurenevat entisestään jos oikeaklikkaat kuvan päältä
avaat ne uuteen välilehteen ja klikkaat vielä kerran.






















Löytyikös tuttuja tuotteita?

Ostaisitko vielä joitain tämän kuvaston
 tavaroita jos niitä saisi kaupoista?

maanantai 22. heinäkuuta 2013

Muoti + Kauneus 70-luvulta



Skanneri toimii taas! Mikä lie ollut sen ongelma, eilen hampaitakiristellen
valmistauduin monen tunnin tappeluun sen kanssa kun päätin viimein katsastaa 
mikä sitä vaivasi mutta sitten aivan itsestään se alkoi toimia 
kuin mitään vikaa ei olisi ollutkaan.

Tekniikka, sellaista se on. Ei sitä voi ymmärtää. 

Joskus paljon aikaisemmin iloitsin löytäneeni vanhoja  Muoti + Kauneus-lehtiä
ja pääsin vihdoin niitä skannailemaan. Tässä mainoksia kesältä 1974 ja kesältä 1977.

 Jospa ne toisivat vähän lämpöä päivään vaikka tämän vuoden keskikesään
sattuikin tällaisia viileitä säitä. (Toivottavasti vain tilapäisesti!)



Tämä alempi oli minusta niin hauska, voi tuota
 mallin ilmettä "Ennen hoitoa."
Onneksi Alberto öljyhoito kaikessa teknillisyydessään 
toi taas hymyn huulille.





Katsokaas näitä korumainoksia. Muoti+Kauneuden oma pikku
bisnes oli mainostaa lehdessä näitä halpis-rihkamakoruja. 
Siis minusta ne ovat halpisrihkamaa ainakin nyt, nuo ovat
juuri noita tuttuja juttuja kirppiksen 10 sentin korulaareista.

Koin myös hauskoja ahaa-hetkiä. Nimittäin nuo kaulaan
ripustettavat pullot, minulla on ollut niitä barbileikeissä lelujen
mukana jotka sain naapurilta lapsena. Kovassa käytössä
olivatkin leikeissä mutta ei minulla ollut aavistustakaan
 että olivat olleet ennen barbileikkeihini päätymistä koruja! 

Kuka ihme on halunnut pitää pulloja kaulassaan!!?

Ilmeisesti aika moni, sen verran usein tähän rihkamaan 
kirpparilla tosiaan törmää. Onpa minulla muuten tuollainen
norsukorukin, voitin sen tosin arvasta lapsena. En kyllä usko
sekuntiakaan että se olisi norsunluuta, ehtaa muovia se on!

Ovatko nämä teille tuttuja?


Tupakkaa sai vielä mainostaa.

Tässä ilmoituksessa minua kiehtoi mainoksen symboliikka.

Oletan että höyhen kuvastaa savun kepeyttä ja pehmeyttä mutta
entäs tuo kello? Oletettavasti se viittaa tyylikkäisiin herrasmiehiin
joille tämä tupakki on omiaan mutta nykyihmiselle se tässä yhteydessä
kai merkkaisi sitä aikaa joka tupakan myötä elinajasta vähenee...


Tämä oli pakko skannata koska se on niin käsittämätön!

"Menetin tyttäreni herralle... - HERRA SOPASELLE! -

Mistä ihmeestä on voinut olla kyse??

Ja eipä tuo "SIILOAN ottaa lapsesi!" paljon asiaa eteenpäin avaa... 

On tainnut olla aika jännä lehti tuo P.S aikanaan.


Tunnistatteko mallin?


Minun alkoi tämän mainoksen nähtyä heti tehdä 
mieli tuollaista sateenkaarenväristä hartiahuivia. 
Olisipa se piristävä vaate. 

Tosin, kokemuksesta
tiedän että harvalle käytölle jäisi. Ostelen paljon
uffin-alesta ihania hartiahuiveja mutta en muista 
koskaan käyttää niitä.


Tässä vilahtaa hieman rintaa. Nykyään taitaisi tulla valituksia.


Somat Nivean pullot ja hauska kesäinen kuva.


Rai-Rai :) "Menestys pohjoismaissa." ja "Uutuus tulipunakukka."

Oranssi pullo on nimeltään "Aurinkoinen," sininen on tietenkin
"Sininen hetki" ja punainen se uutuus tulipunakukka. Vihreästä
en saanut selvää.


Voi, voih, onpa somia purnukoita. 

Haluaisin kaikki Aqua Manda-tuotteet. 

Kamalaa lukea tällaisia vanhoja mainoksia kun tietää 
ettei ole mitään toivoa saada itse tuotteita! Tuoksu
tuossa vaikuttaa oikein mielenkiintoiselta. 
Varmaankin juuri sellaiselta josta pitäisin...


Tässä lehdessä oli myös Armi-kilpailu. 
Piti äänestää suosikki-Armia
ja voi voittaa eläimiä! 

Kerta kaikkiaan, Anytimellä oli näiden
lehtien perusteella todella, todella merkillisiä mainoskampanjoita,
kerron myöhemmässä blogipostissa toisestakin kilpailusta jonka
rinnalla tämä pääpalkinto, undulaatit, kyllä kalpenevat.




"Yritän näyttää hyvältä vaikka olenkin uinut koko päivän.

Koskaan ei voi tietää vaikka uimaopettajakin
olisi diskossa illalla..."