Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tositarina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tositarina. Näytä kaikki tekstit

torstai 20. kesäkuuta 2013

Juhannus 2013 - Juhannuksen historia


Meillä suomalaisilla on jo aivan pian, perjantaina, Ukon juhla.

(Kyllä, siellä on sohva.)

Ukko on suomalaisten alkuperäisuskonnon korkein jumala ja 
juhannus oli ennen esivanhempiemme tärkein juhla.

Sittemmin järjestäytyneiden uskontojen kuten kristinuskon
vallatessa alaa, Ukko painui taka-alalle mutta muinaisia juhlia
 tiettyyn aikaan vuodesta ei totisesti ollut pois kansasta kitkeminen. 

Juhlan oli jäätävä mutta hahmon oli vaihduttava.

Niinpä Ukko pakotettiin unhoon ja keskikesän päivänsankariksi
tuotiin toinen, uuden uskonnon sankari eli Johannes Kastaja.

Johanneksen kautta saimme Ukon juhlalle uuden nimen, juhannuksen
 ja hyvin harva nykyjuhannuksen viettäjä tietääkään että
juhlistamme väärän uskonikonin juhlaa.


Sinänsä hahmonvaihdolla ei taida olla merkitystä vaikka olikin ikävä veto
 Ukkoa kohtaan sillä keskikesän juhla on maailmanlaajuinen. Keskikesän juhlaa on
vietetty läpi useimpien kulttuurien valon ja hedelmällisyyden huipun juhlana jossa
myös kesäpäivänseisauksen astrologisilla merkityksillä on ollut paikkansa.

 Juhannus on siis ihmiskunnan eräitä alkuperäisimpiä juhlia
ellei nimenomaan se kaikkein keskeisin ja tärkein juhla.

Sitä voitaisiin kutsua koko ihmiskunnan yhteiseksi juhlapäiväksi.
 
Juhannusta kutsutaan myös harhaanjohtavasti keskikesän juhlaksi.
Näin ei suinkaan ole (kuten sen järjelläkin ajateltuna ymmärrämme)
vaan kesäpäivänseisaus 20-22.6 on astronominen kesän varsinainen alku!

Kesä on siis juhannuksesta vasta kunnolla alkamassa.

Aika on pitkä ja sen aikana keskikesän juhlintakin on kadonnut
 monista maista ympäri maapallon  mutta täällä pohjoisessa tuota
 esihistoriallista juhlaa edelleen juhlitaan. 

Ajatelkaahan huomenna juhannusta viettäessänne sitä miten
lukemattoman pitkän ketjun jäseniä te olette. Meistä juhlijoista lähtee
 katkeamaton perinneketju hyvin, hyvin, hyvin kauas historian hämäriin.

 Juuremme ovat kaukana ja syvällä ja veressämme kiertää linkki joka on
ollut läsnä alkuperäisissä ja ensimmäisissä juhannusjuhlissa silloin kauan sitten.



Tuonne, aivan kauas, emme enää näe eivätkä geenimmekään
kykene kertomaan miten esivanhempamme juhlivat ensimmäisissä
 juhlissaan, millaiset ne sitten olivatkaan mutta historiankirjoitukset
 ja muistitieto osaa onneksi sanoa asiaan jotakin.

Kun juhannus oli vielä Ukon juhla, aloitettiin sen ensivalmistelut jo syksyllä.

Talon ensimmäisistä jauhatetuista uutisjauhoista leivottiin massiivinen, useita kiloja
painava leipä. Ennen paistoa noudettiin talon avain jos sellainen löytyi tai ainakin
säpin naula, ja avaimen tai lukon pidike painettiin leipään kiinni siten että
siitä jäi raskas jälki. Leipä kuivattiin ja sitä säilytettiin lähes vuosi kunnes
se juhannuksena otettiin esille ja syötiin Ukon juhlamenoissa.

Leivässä piti olla talon avaimen kuva jotta Ukko tietäisi missä talossa
häntä uutisleivällä kunnioitettiin ja mihin taloon hän voisi
suosionsa tulevana vuotena kohdistaa.

Nykyjuhannus tarjoaa piikin Alkon myyntitilastoihin. Sitä paheksutaan. Uusi ilmiö
runsas alkoholinkäyttö ei kuitenkaan ole vaan eri asteisesti päihtyneinä on oltu
jo kauan sitten. Tietenkin synttärisankarin, ylijumalan kunniaksi.

Kaljaa tehtiin ja vahvaa sellaista.

Väki kerääntyi yhteen, pitkienkin matkojen päästä
koivujen katveeseen meren tai järven ääreen veden ollessa
elämän edustajana tärkeä rituaaliympäristö.


Tuolloin aikaisemmin valittu ihminen kulki suuren joukon eteen.

Hiljaisuus hiipi väen keskuuteen vain lintujen sirkutellessa
ympärillä kun puhemies tai -nainen kurkkuaan  karauttaen lausui loitsun
 toisten vaiti kuunnellessa. Loitsussa manattiin Ukolta armoa kesälle,
 sadolle, väen ja karjan turvalle.

Sen jälkeen maahan kaadettiin pitkä ryyppy
alkoholia, vahvaa kaljaa tai vahvaa viinaa.

Vettä pirskotettiin astiasta ilmaan ja väen päälle jotka nyt tulivat innoissaan eteenpäin
saadakseen osansa siunauksesta. Syksyllä leivottua uutisleipää uhrattiin maahan.

Ja sitten, sitten voi juhla alkaa ja Ukon silmien alta poistuttiin ryyppäämään.

Oli vallalla vahva uskomus siitä että mitä enemmän juhannuksena juotiin,
sen vahvemmaksi kasvoi vilja ja sen suurempi olisi myös muu sato.


1500-luvulla vaikuttanut piispamme Mikael Agricola muistiinmerkitsi
kansan pakanalliset perinnäistavat melko katkerasti runoillen näin:

"Kun kylvö kylvettiin, 
silloin Ukon maljat juotiin. 

Siihen haettiin Ukon vakka,
niin juopui piika sekä akka. 

Sitten paljon häpeällistä siellä tehtiin, 
niin kuin sekä kuultiin että nähtiin."

Juhannuksen juhlinta ei siis ole muuttunut miksikään. Pohjimmiltamme kansana
olemme samanlaisia kuin esivanhempamme satojen, tuhansienkin vuosien takaa!

(Ukonkin aika oli rajallinen. Ennen Ukkoa oli toisenlainen jumaluus. On viitteitä siitä
että ennen kesäpäivänseisauksena on palvottu voimakasta kohdetta, naaraskarhua.
Nämä ajat ovat kuitenkin niin kaukaisia että niihin liittyvistä tavoista ei voi sanoa
 mitään. Mutta on hauska ajatella että Karhu-olutta huomenissa kulauttelevat
 kansalaisemme kunnioittavat niitä kaikkein alkuperäisimpiä juuriamme edes
siinä muodossaan.)

Nykyjuhannuksen keskeinen kohde, juhannuskokko paloi kirkkaasti
myös ennen. Siinä missä lankalauantain kokkoja poltettiin noitien
häätämiseksi, poltettiin juhannuksena kokkoja auringonpalvonnan
merkeissä. Tämä tapa saattaa edeltää jo Ukonkin palvomista.

On todennäköistä että ennen Johannes Kastajaa, Ukkoa ja Naaraskarhua
kesän päätähti oli itse aurinko. Elämän tuoja, sadon ja uuden elämän luoja.

Ja niin mekin poltamme tänäkin juhannuksena kokkojamme vaikka
emme enää muista miksi.


Koska juhannus oli kertakaikkiaan koko vuoden tärkein juhla monesta
eri syystä, ymmärsivät kaikki että ajankohdaltaan se oli mitä maagisin
päivä jolloin taikaa ja selittämätöntä yliluonnollista pursui joka nurkasta.

Juhannuksena noyrä maallikkokin, tavallisista kansalaisista tavallisin
sai yhteyden yliluonnolliseen. Juhannustaiat joista saatamme
nyt lukea ehkä juhannuksen iltasanomien jättiliitteestä tai kuriositeettina
ilmaisjakelulehdestä, olivat vakavaa bisnestä esivanhemmillemme.

Niitä tekivät kaikki!

Hullu oli se joka olisi jättänyt moisen päivän mahdit käyttämättä. Ja koska
juhannustaikojen teko oli niin tärkeää, on myös useita taikoja säilynyt
muistitietona tähän päivään vaikka niin paljon muuta juhlimiseen liittyvää
tietoa on kadonnut. Koska juhannus oli kesän, kasvun, hedelmällisyyden
juhlaa, käsittelee myös suuri osa säilyneistä taioista parinvalintaa.

Toiset talot olivat ennen köyhiä, toiset rikkaita. Ei ollut vitsi tai naurun asia
mihin taloon päädyit vaimoksi. Se määritti koko elämäsi ikuisiksi ajoiksi
ja taikoja tehtiin vakavissaan. Muutamia aitoja muinais-parisuhdetaikoja
ovat esimerkiksi seuraavat:


-Riisuudu alastomaksi ja katso kaivoon/lähteeseen/pieneen lampeen.
Et saa räpäytellä silmiäsi vaan tuijotuksesi on oltava pitkä ja kiinteä.
Näet oman heijastuksesi mutta jos taika onnistuu ja olet vilpitön,
veden värinä muuttaa ne tulevan puolisosi piirteiksi. (Älä putoa kaivoon.)

-Ellei tämä toimi, älä pukeudu! Edelleen alastomana kulje pellolle tai
niitylle ja kieriskele kasteessa. Tämän taian voi toteuttaa siis vain juhannusyönä
kasteen jo laskeuduttua. Kieriskelystä saat uskomattoman naimaonnen,
kaikki kylän, tai nykyään työpaikkasi tai koulusi tai yhteisösi miehet/naiset
kiinnostuvat sinusta. (Varo punkkeja.)

-Ellet jaksa riisuutua, voit muina miehinä tai naisina katkoa koivuista
itsellesi vihdan jonka työnnät tyynysi alle. Mutta älä sido vihtaa,
yöllä unessä näet henkilön joka saapuu luoksesi sitomaan vihdan valmiiksi.
Tuo henkilö on tuleva puolisosi.

Kasteisella niityllä saatat kohdata kiiltomatoja.

-Haluatko jonkun tietyn henkilön puolisoksesi? Se onnistuu.

Älä edelleenkään missään nimessä pukeudu vaan selvitä
onko armaasi perheellä ruispelto. Jos on, mene ko. ruispellolle
kieriskelemään alasti heti juhannuskokon polton jälkeen.
Tämän jälkeen ihastuksesi alkaa pörrätä ympärilläsi kuin
taiottuna. Mistä juuri onkin kysymys...

-Jos epäämääräiset unet eivät kiinnosta, voit tehdä kovemman taian.

Kun juhannusyö koittaa, heitä taas vaatteesi pois. Kun olet alasti, sido
 lanteillesi punainen naru tai lanka ja ota harja käteesi. Lakaise koko
makuuhuoneesi lattia ja tuolloin, kun olet saanut lakaistua, saapuu
tulevan puolisosi henki luoksesi.

 Kasteisilla pellonreunoillakin on kiiltomatoja!
Tämä hohtava naaras on juhannukselta 2012.

-Ellei tämä toimi, peli ei ole menetetty. Ota lanka pois ja kulje alasti
saunan luokse. Kierrä sauna kolme kertaa ja katso sitten saunan
ikkunasta sisään. Näet siellä tulevan puolisosi hengen. Mutta muista!!
Tähän taikaan liittyy esivalmisteluja. Sinulla tulee olla puolison
hengelle jokin lahja tai muuten taika kääntyy sinua vastaan ja
pahan voimat uhkaavat.

-Oletko todella laiska etkä jaksa kerätä saunavihtaa, kieriskellä
pelloilla, lakaista lattiaa tai selvitellä kenellä on ruispelto?

Pääset vähemmällä kun menet nukkumaan, alasti tietenkin,
vain vasemman jalan nurinpäin käännetty sukka jalassasi.
Silloin tuleva puolisosi tulee luoksesi unessa.


-Tunnetuin taika, (ehkä siksi toimivin?) toteaa näin:

Kerää juhannusyönä seitsemän eri kukkaa seitsemältä
eri niityltä tai pellolta. Muista että kun aloitat kukkien
keräämisen, et saa puhua sanaakaan kenellekään.
Laita kukat tyynysi alle äläkä edelleenkään puhu sanaakaan
kenellekään. Yksikin puhuttu sana ja kaikki on pilalla.
Yöllä puolisosi tulee uneesi.

-Jos haluat tietää jotakin tulevan puolisosi varallisuudesta,
toimi näin: Ota kolme kannellista purkkia. Kaada yhteen
viinaa, toiseen hiekkaa, kolmanteen suolaa.

Jos yön aikana viina on vähentynyt, saat rikkaan puolison,
jos taas suolaa on kadonnut, saat hyvin toimeentulevan,
jos taas hiekkaa puuttuu, tulevaisuutesi on olla köyhän
miehen vaimo.

Näistä mainituista taioista on monta eri versiota. Mutta läpi maan
ne ovat jonkin verran samoja. Se kertoo vain siitä että ne ovat olleet
aidossa käytössä. Lisää taikoja voit katsella vaikka tästä.


Itse lähden viettämään juhannustani näiden kuvien maisemiin.

Toivotan teille kaikille hauskaa juhannusta.

torstai 6. kesäkuuta 2013

Jalmarin Amerikanmatka


Kotilieden kirjoituskilpailun satoa vuodelta 1963.

Tässä olisi nyt tarjolla sarjan viimeinen osa jossa Jalmarin
sukulaistyttö pohtii sitä miten rahan puute on joskus siunaukseksi...

Ensimmäinen osa tässä, toinen tässä, kolmas tässä.


VIIDES PALKINTO

"Onneksi en päässyt Titaniciin"

Pirttiniemen Jalmariin oli iskenyt kova Amerikan-kuume.

Kaksi veljeä oli jo "Rapakon" takana josta he kirjoittelivat nuoremmalle veljelle,
kertoivat suomen oloihin verrattuna edullisista työtilaisuuksista. Koska kotona
Pirttiniemen mökissä oli leskiäiti nuorempien lasten kanssa ja perheellinen vanhin
veli, Jalmarista tuntui olevan aika siirtyä väljempiin oloihin länteen. Hän oli ahkeroinut
 metsätöissä nuoruuden innolla ja säästänyt jo pitkän ajan matkarahoja.

Nyt oltiin Mikkelin kevätmarkkinoilla vuonna 1912.

Siellä oli myös toisia saman pitäjän poikia ja heillä
oli tarkoitus ostaa matkaliput Amerikkaan. Jalmari tapasi heidät
ja koska hänellä oli jo passikin, hän päätti liittyä samaan matkaan.

Poikien mieli teki saada lippu uuteen hienoon Titanic-laivaan josta puhuttiin paljon,
 mutta lipun hinta oli liian kallis Jalmarille. Ei olisi jäänyt maihinnousurahaa jota
piti olla jokaisella siirtolaisella. Harmitti mutta minkäs teit.

Niinpä, osa pojista - myös Jalmari - osti lipun vanhaan, halvempaan
laivaan joka lähti kolmea viikkoa aikaisemmin kuin Titanic.

Osa osti lippunsa siihen hienompaan alukseen.

Lähtö tapahtui samoilta markkinoilta kuin muiden lähtö Titaniciin.

Aikaa kului ja lopulta Jalmari oli jo perillä
 Amerikassa veljensä kotona kun tuli hätkähdyttävä tieto,
Titanic oli uponnut.

Entä jos sillä kerralla Mikkelissa olisikin ollut
 vain hiukan enemmän metsätyörahaa lippuun?

Tätä asiaa on perhepiirissä pohdittu.

Sylvia

lauantai 18. toukokuuta 2013

Lastenkoti ja polkupyörämatka


Parin viikon nettitaukoni on päättynyt vihdoin. Mukava päästä taas lukemaan iltapäivälehtiä, teidän blogejanne ja sähköpostia vaikka vieroitus netistä tekikin ihan hyvää. Palasin eilen kotiin ihanalta Kreetan matkalta johon liittyen ajattelin kirjoittaa pienen jutun kunhan ehdin. Sitä ennen tätä Kotiliesi-lehden kirjoituskilpailun satoa elokuulta 1963 taaskin!

Ensimmäinen osa tässä ja toinen tässä.

KOLMAS PALKINTO

"Uskalsin kuiskata silloin"

Kuinka toisenlainen olisikaan ollut elämäni ellen pienenä 4-vuotiaana tyttönä olisi puuttunut sen kulkuun.

Olin silloin lastenkodissa, vain yksi monista kodittomista lapsista. Kotiin oli tullut eräs täti hakemaan lasta itselleen. Seurasin sivusta kuinka hän valitsi joukosta erään tytön ja esitti johtajattarelle voisiko hän saada sen tytön. Tyttö itse vastusteli ja juoksi huoneen nurkkaan ja alkoi siellä itkeä. Silloin johtajatar meni toiseen huoneeseen ja minä, käyttäen tilaisuutta hyväkseni, kipaisin tädin syliin ja kuiskasin hänen korvaansa: "Kyllä minä tulen!" Esitystäni seurasi uusi neuvottelu joka päättyi siihen että sain lähteä tädin mukaan.

En pidä tätä kuitenkaan omana ansionani enkä sattumana, vaan Jumalan johdatuksena. Hän halusi antaa minulle hyvän kodin, äidin ja ison veljen.

Kiitollinen


NELJÄS PALKINTO

"Kesälomalta emännäksi"

Lähdimme ystäväni kanssa kesälomallamme pitkälle pyöräretkelle. Kun emme päässeet yksimielisyyteen reitistä, löimme vetoa. Kruunu vai klaava? Kruunu, minä voitin.

Matkastamme muodostui minulle kohtalokas. Olimme ajelleet uupumukseen asti ja sydämestämme nauttineet isänmaamme suurenmoisesta luonnonkauneudesta ja ihanista aurinkoisista päivistä. Sitten matkamme keskeytti äkillinen ukonilma jota seurasi kaatosade.

  Onneksi olimme lähellä maataloa jonka ulkorakennuksen seinänviereltä haimme sateensuojaa. 

Koska paikka näytti miellyttävältä, pyysimme lupaa pystyttää telttaa jonnekin talon lähettyville. Tähän suostuttiinkin ystävällisesti. Todettuamme että talossa oli karjaa, pyysimme ostaa maitoa.

 Isäntä vastasi kyllähän sitä saisi mutta kun emme saa sitä lehmistä irti kun emäntää ei talossa ole ja apulainen makaa kovassa kuumeessa. Päätimme vastata ystävällisyyteen ystävällisyydellä. Olimme molemmat lypsytaitoisia. 

Niinpä me lypsimme ja teimme asiaan kuuluvat työt niin kauan että apulainen parantui. 

Lomamatkastamme oli seurauksena että jonkin ajan kuluttua olin yksinaisen isännän vaimo ja kolmen pienen pojanvesselin äiti. Kaikkina näinä vuosina olen kiittäen muistanut sitä ukonilmaa joka pysäytti meidät suoraan elämäni onneen. Toisen naisen lapset mutta nyt minulle lahjoitetut kiertävät joka ilta kätensä kaulaani ja kuuluu kuiskaus "hyvää yötä äiti."

Äitipuoli


torstai 25. huhtikuuta 2013

Wanhoja uutisia Raumalta


Olen taas huvitellut sanomalehtiarkistojen kätköissä. 

Ne ovat niin mielenkiintoisia! 

Lukiessa vähän aina naurattaa, itkettää, harmittaa ja puistattaakin.
 Alussa ovat silmät seota vanhan fontin tankkaamisessa mutta jo puolen tunnin
 kuluttua lukee kuin vanha tekijä merkillisiä kirjaimia ihan huomaamattaan.

Ajattelinkin tarjota teille hauskoja paloja huhti- ja toukokuulta vuodelta 1882.

Kaikki nämä jutut napsin Rauman Lehti-nimisestä sanomalehdestä.

 Kahvea tarjolla.

Kaikenlaiset ilmoitukset olivat sanomalehdelle silloin 
kuten nytkin tärkeä tulonlähde. Ja kyllä niitä olikin.

"Hyvää sitrooni-simaa" tarjosi vapun tienoilla useampikin paikka. 

"Erittäin hywän makuista suklaata ja cacaota," "karjan omenia," sekä
 "laivamiehistön ruokaa niinkuin suolasta sianlihaa, raavasta, sekä ruisleipää sekä juomista" 
myytiin myös niinikään. Eräs mainos ilmoitti mystisesti: "Yksi elävä sika." 

Liekö ollut myynti-ilmoitus sekin?

Todetaan myös että "niille jotka haluavat viinaa puhtaasta viljasta
 ilmoitetaan täten että Uudenkaupungin viljapolttimo-yhtiö valmistaa
 viinaa ainostaan puhtaasta viljasta." 

Ja niinpä, tämä on hyvä tietää. 

Ettei vain osta viinaa joka on likaisesta viljasta. Sitäkin varmaan oli kaupan koska
 tässä niin puhtautta alleviivattiin. Olikohan likaisen viljan viina jotenkin pahanmakuista?


Mitä enemmän lehtiä luin, sen paremmin huomasin hermostuneen
 vireen jokaisen lehden painoksessa kun kirjoitettiin pahamaineisesta Rupulista. 

Mikä tämä rupuli tarkalleen oli, en päässyt heti selvyyteen mutta niin erittäin 
huolestuneesti siitä puhuttiin ja jaettiin ohjeita miten rupulilta voisi välttyä että kiinnostuin. 

Pahaenteiset otsikot kuten "Rupuli lähenee kaupunkiamme!" kertoivat siitä 
että mistään ihan tavallisesta noroviruksesta ei ollut kyse. Lehti lehden jälkeen 
kertoo että oli taas miehiä kuollut. Ja viimeksi Kullanperän kylästä "tähän hirweään 
tautiin joka vallalle kerta päästyään on miltei mahdoton saada häädetyksi!" 

Tautia liikkui kaikkialla Rauman ympäristössä, ja huomautettiin
 myös pelokkaasti että kirkossakäynti oli suuresti lisääntynyt 
joka yksistään kertoi Rupulin kauhusta. 

Rauman pyhän ristin kirkko.

Jokaisessa lehdessä kerrottiin hoitotoimia ja neuvotaan mm.

 "Erottakaa heti pois rupuliin sairastuneet kaikista muista kuin niitten 
hoitajista, pitäkää sairasten makuuhuoneissa raikasta ilmaa akkunain 
aukaisemisella pyhäpäivinä sekä uunipellien auki olemalla. Moni luulo
 ettei rupuli tartu on niin turha ettei se vaadi enempää kuin mainitsemisemme.
 Vielä kerta siis: Raittiutta ja puhtautta sekä suurta warowaisuutta juuri nyt!"

Mikä sitten oli tämä hirwiä Rupuli? 

Kyseessä oli Isorokko. 

Ajattelin että laitanpa tähän havainnollistavan kuvan isorokkopotilaasta joka 
demonstroisi millaisesta sairaudesta on kyse mutta käytyäni katsomassa miltä tuo 
"smallpox" livenä näyttääkään, päätin toisin. Jos te saatte saman päähänpiston, kehoitan
 harkitsemaan uudelleen jos olet herkkä. Mielenkiintoista asiayhteyden kannalta 
mutta ei missään nimessä kaunista.

Aivan avuttomina ei rupulia odotettu vaan Raumalta
 löytyi myös ammattimainen rokottajatar. 

Asukkaita moitiskeltiin siitä että ylen harvat ovat saapuneet rokottajattaren
 luokse rokko-istutukseen. Tämä on jonkin verran ymmärrettävää sillä
 toisinaan itse rokote sai henkilön hyvin sairaaksi.

Karl ei menehtynyt Rupuliin mutta 
hänen muistorunonsa on karun kaunis.

Huolimatta siitä että kauhistuttava Rupuli vaani hiljaisena 
tappajana kaupungissa, järjestettiin pelon alla sentään huvituksiakin. 

"8:nnet tanssihuvit pidetään sunnuntaina huhtikuun 23. päivä. alkaen kello 7 illalla. Sisäänpääsymaksu on Rouvasnaisilta yksi markka, herroilta 1. markka 50p. ja lapsilta 50p."

(Entä neidit?)

Hieman huolestuneita oltiin myös Raumaa uhkaavasta Hihhulilaisuudesta. 

 Ellet ole erityisempi historiantuntija niin sana varmaan huvittaa. 

Vielä 1800-luvun puolella Lestadiolaisuudesta puhuttiin siis alun perin Hihhulilaisuutena! 
Ongelma tuolloin oli uuden ja huolestuttavan uskonsuunnan edustajien vierailu
 kaupungissa. Mutta loppu hyvin kaikki hyvin ainakin toimittajan mielestä sillä lehti 
kertoo että Helsingistä saapuneet Hihhulit eivät saaneet esitteiden jakamisesta
 ja saarnaamisesta huolimatta seuraajia ja palasivat
 takaisin jo muutaman päivän perästä.


Tämä pikkuilmoitus oli minusta merkillinen enkä osaa sitä selittää.

Tarjoutuuko Rouva Wesander siis ottamaan ottolapsia vai piikoja? 
Ja miksi fontti vaihtuu kun kieli vaihtuu? Kummallista.

*

Hauska pikkujuttu oli minusta seuraava. 

Rauman Lehti-lehden toimituksella lieni jotakin hampaankolossa jotakuta kirkon
 viranomaista vastaan sillä lehdessä oli tällainen lyhyt kuvitteellinen sananvaihto:

Tenho: Oletkos Rauman Lehdestä lukenut
 noista eriluontoisista sisarus-pareista?

Tuusu: Olen oikein. Entäs sitten?

Tehno: Etkö tahdo kanssani mennä tirkistämään jonkin 
mökin ikkunasta, jospa löydettäisiin tuo merkillinen 
sisaruspari siivottomuus ja epäjärjestys?

Tuusu: Ole vaiti! Kyllä ne löytyvät 
paremmistakin paikoista kuin mökeistä!

Tenho: Paremmista paikoista!?

Tuusu: Niin oikein.

Tenho: Sanoppas minullekin?

Tuusu: Mene vain Rauman kirkkoon, eli 
tirkistä sen ikkunasta. Kyllä ne löydät.

Tenho: Vai niin, en olisi uskonut!

Menikö ohi? Niin minultakin. Mutta luulen että kyse oli siitä että lehti
 katsoi oikeudekseen piikitellä kirkon sottaisuutta ja huonoa hoitoa
 yleisönosasto-pakina tyyliin. Tämä on varmaan silloin 130 vuotta sitten 
kovasti naurattanut seurakuntalaisia ja harmittanut hirveästi kirkon 
henkilökuntaa ja ollut puheenaiheena monen Frouvan kahve-kutsuilla 
jossa sitä on päivitelty kovasti ainakin parin viikon ajan varmasti.


Samoja harmeja on ollut silloin kuin nytkin, tavaroita on kadonnut. 
Onneksi on lehden ilmoituspalsta jossa hukattua voi etsiä 

Esim: "Kadonnut. Lasisilmä koteloineen Ruilan ja Palmrothin talojen 
välillä. Kunniallinen löytäjä jättäköön sen tämän lehden painoon." 

Mahtoi olla ikävää odotella löytyisikö sitä lasisilmää ollenkaan.
 Luulen että olivat kalliita kapistuksia. 

Lähdin pohtimaan olikohan hänellä odotusaikana silmälappu? 
Ja mistä hän sellaisen sai? Ehkä vaimo ompeli mutta oliko vaimoa? 
Vai kulkiko vain silmättä silmäkuoppa mollottaen pitkin vanhan Rauman katuja?

 Voi vastaamattomia kysymyksiä! 

Eräässä myöhemmässä lehdessä oli taas ilmoitus toisesta onnettomasta joka oli 
kadottanut lasisilmänsä monikossa, elikä silmälasit koteloineen. Tämä herra oli 
valmis maksamaan löytöpalkkionkin ja ilmoittaa löytäjän voivan noutaa palkinnon 
Grönroos'in rommipuodista. (Miksi nykyään ei enää ole rommipuoteja?)


Huhtikuussa 1882 ilmestyi kokonaista viisi numeroa. 
Jokaisesta lehdestä löysin mukavia nimipäiväilmoituksia. 

Nimipäivä oli tuolloin tärkeämpi kuin syntymäpäivä jota jälkimmäistä harva 
mitenkään muisti ja on hauskaa että myös miehet onnittelivat avoimen 
hellästi toisiaan lehtien palstoilla. Eräs kaunein loru mieskaverukselta toiselle kuului:  

"Sun elämäsi puu korkealle kasvakoon ja olkoon täytetty onnen ja rakkauden ruusuilla!" 

 Muutenkin nämä toivotukset olivat ihania. 
Ei suinkaan tavallisia "Onnea!"-toivotuksia vaan esim. 

"Olkoon ikäs onnellinen, loppus loistava!"

Eräässä lehdessä oli kuitenkin ennätys, "Otto A-R'lle" oli onnitteluviestejä 
toinen toisensa perään lähes loputtomiin. Otolle toivotettiin mm. 

"Onnea, riemua ja menestystä kaikissa toimissasi, sitä tässä toiwotamme!" ja 
"Hurraa! Nyt Otto nimipäiwällesi joka on huomenna! Onnea riemua ja menestystä,
 sitä veikot toivottaa!"


Erityisesti eräässä toivotuksessa olivat kalliinnäköiset kehykset ympärillään 
 jotka varmasti olivat maksaneet toivottajalle monta markkaa ja sanat: 

"Otolle. 

Onnellisuutta sinulle vaan. Toivoo ainiaan. 
Ja kaikk sinun nimesi tietävät. 

Et ole vanhanakaan unhoitettu!"

Tästä tulin hieman surumieliseksi. 

 Otto on tainnut olla harvinaislaatuinen ihminen, mukava ja ystävällinen
 nuori mies. Monien rakastama. Ja nyt hänet on sittenkin unhoitettu. 
Kuka enää muistaa Ottoa? 

No, nyt moni meistä sentään tänään ajattelee häntä,
 kenties ensimmäisen kerran yli sataan vuoteen. 

Runon kirjoittaja taisikin olla ennustaja.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Vanhan piian tarina


Kotilieden kirjoituskilpailun voittosatoa elokuulta 1963 edelleen.

Osa yksi on tässä.


TOINEN PALKINTO

"En osannut sanoa aamenta oikealla hetkellä"

*

Kyllä sitä saa joskus katua kun ei sano aamenta oikealla hetkellä.

Tässä nyt istun ikäneitona, vanhana ja harmaana käsitöitteni ja kudonnaisteni keskellä.
Ei silti ettei ottajia olisi ollut, mutta minulle oli olemassa vain Mikko.

Pidimme yhtä kansakoulusta lähtien. Oli selvää, että kerran emännöisin Naapurirannassa.

Keväällä 1926 kiirehti Mikko kihlaustamme kun hänen äitinsä halvaantui. Mikko loukkaantui suunniltaan kun minulla oli silloin niin kiireellisiä kutomisia, etten muka ehtinyt ajattelemaankaan häitä ennen syksyä.

Koko kesänä ei hän käynyt rannassamme.
Minun siellä käydessäni han valitti kiireitä, ei ehtinyt käymään.

Vasta elokuisena kuutamoiltana kolahti airo tutusti.
Kaivattu vene solui rantaan.
Rakas oli tulija.

 Kiusoittelin kuitenkin: "Etpäs malttanut pysyä poissa?"
Iloisena hän yhtyi leikkiin: "Joko on kankaasi kudottu?"
"Jo, Montakin." Vastasin.

"Sano sitten heti, kyllä tai ei." hän sanoi yhtäkkiä vakavasti.
"Mitä suotta hätäilet, ei minulla mitään kiirettä ole," vastasin nauraen. 

Silloin hän painoi lakin päähänsä, sanoi:
"Hyvästi. Mieti sitten lopun elämääsi." 

Ja lähti - Taakseen katsomatta.

Yritin huutaa hänen peräänsä, mutta vene loittoni vihaisin vedoin.

Uskoin hänen vielä tulevan.

Silloin olisin ollut valmis vastaamaan kyllä, mutta hän ei tullut koskaan.

 Kaksi viikkoa myöhemmin hän kihlasi kotitalousharjoittelijansa.

Katkerana olen katsellut vuodesta toiseen Naapurirantaan,
jossa lapsiparvi on kasvanut aikuiseksi. 

Minun paikallani astelee toinen nainen, jolla oli liukkaampi kieli sanomaan "Juu'u."

Kaisu

maanantai 8. huhtikuuta 2013

80-vuotias ukko


Sanotaan että totuus on tarua ihmeellisempää.

Elokuussa 1963 Kotiliesi-lehti julkaisi lukijakilpailunsa voittajat.

Kilpailun tehtävänantona oli kertoa tosielämän tapahtumasta 
ja tehtävänanto oli: "Jos olisin silloin..." 

Tässä kilpailun voittoteksti.


1. PALKINTO

"Jos olisin silloin uskonut."

Miksi en silloin ojentanut anteeksiantavaa kättäni kun hän sitä viimeisillä hetkillään pyysi? 

Viisikymmentä vuotta olen kantanut syyttävää omatuntoa. Vielä nytkin kun olen itse jo lähellä rajaa, painaa minua katumus joka on myrkyttänyt koko elämäni. Syytin vaimoani uskottomuudesta - syyttä. Väitin myös etten olisi lapsemme isä.

Vaadin vaimoltani tunnustusta. Kidutin, pakotin raa'asti. Hän tahtoi jo kuolla mutta ei tunnustanut.

Vieraannuimme toisistamme. Olin tahallisesti hänestä kaukana, kova ja sydämetön vaikka koko ajan asuimme yhdessä. Ensin hän rukoili, turhaan.

Vihdoin vaikenikin sitten, ja samalla kalpeni.

Puoleen vuoteen teki ennen jo vaivannut keuhkotauti tehtävänsä. 
Rakastin häntä mutta paadutin sydämeni.

Hänen maatessaan hiljaa silmät suljettuina, 
näin kyyneliäkin luomien raosta ja mietin:

 "Pitääpä itkeä, kyllä vaan kohta tunnustaa!!"

Mutta niillä viimeisillä voimillaan ojensi hän kätensä minua kohden. 
Miksen silloin tarttunut tuohon käteen? Miksi en saanut sanoja suuhun?

Kuin toisin voisi kaikki nyt olla.

Kun sanoin: "Joko tunnustat?" raukeni käsi, silmät sammuivat ja 
vihkisormus kilahti lattialle hänen sitä pyöriteltyään.

Kaksi tuntia olin polvillani hänen vieressään. Yhden kerran aukenivat vielä silmät ja kuiskasi: 
"Olen viaton. Hyvästi." Ja silloin, sillä hetkellä yritin huutaa ja rukoilin "Anna anteeksi!"

 Hän ei enää kuullut. Vakuutin ja vakuutin että uskoin hänen syyttömyyteensä mutta se oli myöhäistä. Hän ei tarvinnut anteeksiantoani mutta minä olisin tarvinnut.

Miksen sitä ennen sanonut?

Ojentaisit minulle vielä kerran kätesi rajan yli?"

80-vuotias ukko

lauantai 30. maaliskuuta 2013

Lankalauantai


Hauskaa lankalauantaita. 

Tiesittekö että tämä päivä on noitien päivä?

Minun puolestani lankalauantain nimi voitaisiin muuttaa sovinnolla "noitapäiväksi"
 jotta ihmiset muistaisivat paremmin tämän päivän merkityksiä. Pois hempeän keltaiset bebe-leivonnaiset ja pirtsakat rairuohot ja tilalle jenkkityyliset namit. Muina
pääsiäispäivinä sitten hempeilyä mutta ei noitapäivänä.


Kristillisen perinteen mukaan pitkänä perjantaina Jeesus kuoli ja haudattiin. Koska nyt
 lauantaina hän vielä makasi haudassaan, tarjosi se ihanan rellestystilaisuuden pimeyden
 voimille jollaisiksi noidat katsottiin.

Aikaisemmin maatalousyhteiskunnassa erilaisiin enteisiin ja yliluonnolliseen uskottiin sellaisella tavalla jota on nykyihmisen hankala käsittää, on lähes mahdoton päästä samaan mielentilaan jossa jokin esivanhemmistamme oli lankalauantaina vaikkapa 400 vuotta sitten.  

Päivän tiedettiin olevan merkityksellinen, nyt olivat hyvät mahdollisuudet saada tietää kuka tulisi puolisoksi, pysyisikö talossa tuuri vai iskisikö katovuosi, säilyisikö karja terveenä, oliko vatsassa kasvava lapsi poika vai tyttö jne. Samalla tiedettiin että mainittujen asioiden selvittely oli hieman riskialtista eikä täysin kunniallista mutta kun kuitenkin... Mieli olisi tehnyt... Hieman selvitella asioita. Mutta eihän sitä kunnon ihminen... Mutta entä jos sittenkin..? 

Tämänkaltaista jahkailua se hyvin todennäköisesti oli sen aikaisessa yhteiskunnassa. Erilaisia tapoja asioiden selvittelyyn oli, mm. käynti kolmihaaraisen tien luona ja siellä eri lintujen ja äänien
kuuntelu ja merkkien löytäminen kertoivat aikalaiselle erinäisiä mielenkiintoisia asioita.


Kotinoitia oli myös paljon. Halutessaan, kuka tahansa talon emäntä voi olla noita. Noita voi olla mieskin. Noidan konstit kyllä tiedettiin ja pahansuovempi trulli tahtoi iskeä sinne missä tuntui, nimittäin karjaonneen.

Lankalauantaina oli vuoden voimakkain päivä aiheuttaa kirous toisen karjalle. Kirousta varten tarvittiin lankalauantaina varastettu tukko eläimen karvoja joka kiedottiin yhteen erilaisten epämääräisten ainesten kanssa, punaisen nauhan, hautausmaan mullan ym. kanssa. Naapurin onni täten otettiin itselle ja naapurille noidan saaman onnen vastapainoksi alkoi tapahtua kamalia.

Voimassa oli siis uskomus jonka mukaan onnea oli rajoitettu määrä. Jos onnea oli vaikkapa naapurilla eikä itsellä, se kävi täysin järkiin sillä eihän onni voinut olla kaikkialla. Toisen onni oli toiselta pois. Jos onnen halusi itselle, se piti ottaa. Ja lankalauantai oli päivä jolloin uskaliaaseen yritykseen oli paras ryhtyä.

Kirousta ja onnen viemistä taialla pelättiinkin tuolloin aivan tosissaan. Vakavin mielin.
Kummallisia asioita kuultiin ja nähtiin. Lankalauantaina ei navetan vartioinnista lipsuiltu. Isäntä saattoi usein päivystää lauantaiyön navetassa eläinten kanssa itse. Päivällä lapset laitettiin vartioimaan navettaa takaapäin. Navettaan ei saanut päästä kukaan ylimääräinen.

Lankalauantaina oli myös muuten tylsää. Jo ihan siksi että oli niin älyttömän kylmää. Tulta ei takkaan laitettu sillä nouseva savu kertoi noidille taloudesta jota asutettiin. Ruokaa ei samasta syystä laitettu.

Olivatko kiroukset sitten toimivia ja varotoimet noin äärimmäisen tarpeellisia, sitä emme enää tiedä.

Mutta kerron tähän väliin pari vuotta sitten lukemastani elämäkertakirjasta. Ko. kirjan nimen olen tyysti unohtanut ja vaikka koetin googlailla, en sitä löytänyt. Yhteen aikaan tallensin muistiin kaikkien lukemieni kirjojen nimet joten jossain tallessa tämäkin tieto on mutta en sitä tähän hätään löydä ja jos jätän tämän kirjoituksen julkaisematta etsiäkseni tiedon, iskee aivolaiskamato jälleen enkä saa tätäkään julkaistuksi! Jääköön kirja siis toistaiseksi nimettä.


Kirjailija itse kertoo kirjassaan vaikeasta, puutteenalaisesta nuoruudestaan ja vaikeasta avioliitostaan. 

Hän muutti 1900-luvun alussa miehensä kotitilalle jossa he elivät suhteellisen onnellistä elämää muutamia vuosia kun kaikki alkoi mennä vikaan. Kaksi kullanarvoista lehmää kuolivat hirveissä onnettomuuksissa molemmat, eloonjäänyt vasikka meni nopeasti perästä, talon ainoa peili rikkoutui itsestään kuten myös arvostettu ikkunalasinen ikkuna siihen kenenkään koskematta. Kirjailija puolisoineen heräsi öisin siihen että joku veti peiton pois heidän päältään. Ketään ei huoneessa koskaan ollut, peitto vain lähti aina, jos peitosta piti kiinni, lähti se väkisin. Kaikki harva lasitavara särkyi itsestään, painava vesisaavi työnnettiin tuvassa aina nurin kun tuvasta poistui vaikka tuvassa ei olisi pitänyt olla ketään. Talossa oli ahdistavaa olla, navetassa vielä ahdistavampaa. 
Kun uusi lehmä saatiin hankituksi, kuoli se ensimmäisen viikon aikana. 

Tuli kesä. 

Kesällä kirjailija tuli kiivenneeksi navetan ylisille etsimään jotakin tarvekalua ja sattui huomaamaan linnun esiin kiskoman pätkän narua. Hän kiskaisi narusta ja narun mukana tuli sekalainen mytty eläimen karvoja veriseen kankaaseen kiedottuna ja löytyipä sieltä ihmisen hiuksiakin siististi rusetilla sidottuna. Inhon vallassa kirjailija esitteli muille löydöstään, anoppi sen nähtyään kalpeni, sieppasi mytyn ja meni matkoihinsa sen mukanaan. Palattuaan anoppi kertoi haudanneensa esineen hautausmaalle kirkon kylkeen kiinni. Kirjailija kertoi että sen jälkeen kaikki perheen kokemat ongelmat katosivat tyysti ja yöllinen näkymätön peitonkiskojakin lopetti kokonaan. 

Minusta tämä oli mielenkiintoinen kertomus sinänsä että tuo oli koko kirjan ainoa yliluonnolliseen vihjaava tapahtuma. Kirja käsitteli tuota kertomusta lukuunottamatta kertojan todella arkipäiväistä ja köyhää arkea sen ihmeempiä selkkauksia ja kyse siis oli kirjailijan itsensä elämäkertakirjasta. Vaikka kirjassa ei niin mainittukaan niin minusta oli aika selvä seikka että ainakin kirjailijan löytämän mytyn perusteella talossa oli käynyt aito trulli.

Julkaistu 15.4.1871.

Kaukaiset esivanhempamme olisivat olleet suu ammollaan mikäli olisivat kuulleet nykymenostamme.

Että lapset pukeutuvat noidiksi ja oikein menemällä menevät ihmisten koteihin ja ihmiset vastaanottavat heidät. Antavat oikein palkkaakin. Tai että lähetellään postitse tervehdyksiä jossa on kirouksenlaatijan (noidan) kuva. Ties minkä kirouksen se kortti itsessään sisältää. (Trulliperinne muuntautui vasta myöhemmin siunauksenannoksi.)

Kun ennen poltettiin pääsiäiskokkoja, niitä ei polteltu makkaran grillauksen ja mehuntarjoilun merkeissä vaan jotta tuli puhdistaisi ja suojelisi kirouksilta ja noidilta. Ja niiden tulien luona oltiin vakavia. Ja makkaraa ei syöty. Iloisen hurvittelevaa mäenlaskijaa tervehdittiin koivuniemen herralla. Lausuttiin rukouksia. Ja kotona loput perheestä vartioivat sitä navettaa. Pimeässä. 

Ei, lankalauantai entisaikaan ei ollut ollenkaan hauska.

Onneksi nykyään harvalla on karjaa ja vielä harvemmalla esivanhempiemme loitsutaitoja. Juhlitaan siis tänään hyvillä mielin tätä puhtaasti suomalaista noitapäiväämme menneisyyttä muistellen.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

"Men-ups!"


Nyt kun olemme nähneet mitä ovat pin-up kissat,
 ajattelin esitellä samasta teemasta toisenlaisen kuvasarjan.

Me miellämme pin-up tytöt varmaankin tällaisiksi:


Mutta voivat ne vaihteeksi olla tällaisiakin:


Ensin sana pin-up-perinteestä joka ei ole niin uusi ilmiö kun ajateltaisiin. 
Se nimittäin tulee kaukaa 1800-luvulta sanomalehtien yleistymisen myötä.

Yksinkertaistettuna, lehtijulkaisujen välinen kilpailu oli alalla suuri joten ostajia
houkuteltiin liittämällä kansiin kuvia kauniista ihmisistä, miehistä ja naisista.

 Kauniimpana sukupuolena naisia alkoi vilahdella lehtien kuvituksissa miehiä
useammin ja ensimmäinen keskiaukeaman tyttö nähtiin jo vuonna 1887.
Tosin tällöin naishahmo oli pikemmin voimauttava kuin seksistinen. 

Pin up-tytöt kohtasivat evoluutionsa ja ovat nyt yli sadan vuoden aikana
kohdanneet monenmoista eri tyylisuuntaa päättyen tämän päivän
iltalehden iltatyttöihin. 

Kultakautensa pin-up-kuvitus eli 1940-1950-luvuilla jolloin mainetta
 pin-up-taiteilijana niitti mm. Gil Elvgren jonka käsialaa tämän 
kirjoituksen ensimmäinen kuva on.

Mutta entäpä nämä... Toisenlaiset kuvat?




Nämä kuvat kuuluvat 27-vuotiaan 
jenkkivalokuvaajan Rion Sabeanin sarjaan

 "Men-ups!"

Hän tahtoi käsitellä tuntemiamme sukupuolirooleja ristiriitaisella 
tavalla ja tuoda esille keskustelua niiden tarpeellisuudesta.




Sabeanin mukaan yhteiskunta esittää että synnymme aina sisäsyntyisten
sukupuolittuneiden käytöspiirteidemme kanssa jossa naispuoliset käyttäytyvät
 kuten kaikki tytöt heitä ennen, feminiinisesti ja miespuoliset ihmiset maskuliinisesti.
Yhteiskunnan mukaan molemmilla sukupuolilla on aina tarkkaan määritelty paikkansa.

 Sabean vastustaa tätä ajattelutapaa ja toteaa että aiemmin mainitut "sisäsyntyiset" piirteet
 ovat vain piirteitä jotka hyvin pieni lapsi oppii pian syntymänsä jälkeen ympäröivästä
 todellisuudesta ja että sisäsyntyisyydellä on asian kanssa hyvin vähän tekemistä.

Hän toteaa että sukupuolet eivät ole mustavalkoisia eikä persoonia tulisi
runnoa yksinkertaisiin vuosisatoja vanhoihin muotteihin.




Minä pidän näistä kuvista oikein paljon syystä että inhoan ylikaiken kaksinaismoralismia.

Ei ole pitkää aikaa siitä kun eräs mies väitti minulle että ainakin Suomi kuten muutenkin
 länsimaat ovat täydellisen tasa-arvoisia yhteiskuntia eikä minkäänlaiselle feminismille
ole mitään sijaa, se on jo tehnyt tehtävänsä ja täydellinen tasa-arvo saavutettu. Kihisin
 kiukusta tällaisen älyttömyyden edessä.

Eräs sukupuolten välinen epäkohta kun on sellainen seikka jolta kukaan
yhteiskunnan jäsen ei voi välttyä. Naisia yliseksualisoidaan kaikkialla
arkielämässämme lehtimainoksien, tv-mainosten ja kaiken median kautta.

Naisen vartaloa esitellään ilman vaatteita tai parilla vaaterihmalla somistettuna
 siellä täällä. Tämähän tarjoaa lukuisille miehille paljon sulostuttavaa silmäniloa
joka on varmaan hirveän hauskaa. Naiset taas ovat kollektiivisesti turtuneet asiaan
eivätkä oikein enää osaa ajatella siitä mitään. 

Mutta entäpä jos näiden kuvien kaltaista maailmaa alkaisi ilmestyä mediaan ja
 kaupunkikuvaan samoissa määrin mitä vastaavaa kuvamaailmaa on naisista?

Miten suuresti se kohauttaisikaan! Miten paljon keskustelua herättäisi, ja nimenomaan
 paheksuvaa keskustelua. Kyllä siinä kaksinaismoralismi kukkisi valtavin syreenitertuin.


Monen miehen on varmasti hyvin vaikea asettautua naisen asemaan median
 kuluttajana ja yksilönä mainosyhteiskunnassa. Kun ne asiat eivät kosketa itseä,
ovat ne näkymättömiä ja  on helppo sanoa ettei niitä ole olemassakaan.
Piirre joka on toki yhteistä molemmille sukupuolille.

Miehille seksualisoitujen naispakettien näkeminen mainoksissa, pysäkeillä,
 telkussa, lehdissä, netissä, kauppojen ikkunoissa jne. on arkipäiväistä ja normaalia.

Nämä Rion Sabeanin kuvat antavat näille täyden tasa-arvon toteutumisesta
paasaaville yksilöille hieman vertailukohtaa siihen millaista voisi olla jos mainonta
ja media kääntyisikin naisten suurimmasta seksualisoinnista miesten suurimpaan
visuaaliseen seksualisointiin. Uskon että tällöin monen miehen mielestä se olisi
sokeeraavaa ja hyvin häiritsevää.


En ole alastomuutta tai edes vähäpukeisuutta vastaan. Päinvastoin, minusta olisi ihana
 elää ilman rihmankiertämää yhteiskunnassa jossa moinen ei riittäisi kohauttamaan edes kulmaa mutta vastustan sitä että nykymediatekee naisesta edelleen yksinkertaisen seksipaketin jota pidetään normina
kun samanlaista ei missään nimessä haluta miehen osaksi, ei missään tapauksessa! 

Sehän olisi niin alentavaakin.

Ja kuka mies edes suostuisi päivästä toiseen katselemaan
 "homokuvitusta" vaikka ruokakaupassa tai bussipysäkillä jne?
Aika harva. Anteeksi tämä yleistävä kommenttini.

Sukupuoliroolien vapautuminen loisi vapautta myös miehille. Suunnaton määrä paineita
 ja odotuksia poistuisi kummaltakin sukupuolelta ja ihmisillä olisi vihdoin vapaus toimia
 siten kuten he henkilöinä ja persoonina haluaisivat vapaina sosiaalisista sukupuolittuneista
säännöistä ja rooleista joita on yhä jokapäiväisessä elämässämme roppakaupalla! Niistä
säännöistä jotka sanovat että koska olet poika et saa itkeä, pitää pitkiä hiuksia etkä
pinkkiä paitaa ja koska sinä olet tyttö niin et saa riehua kuin pahainen poika,
istua haara-asennossa tai remuta lätäköissä.

Se mikä on kullekin yksilölle luonnollista, tulisi myös saada olla tuolle
 yksilölle luonnollista. Ilman yhteiskunnan tuomiota ja paheksuntaa.

Nimenomaan asian jyrkkä kaksinaismoralismi on 
tässä asiassa äärimmäisen häiritsevä tekijä jonka
tämä kuvasarja tuo raadollisesti esille. 

Se herättää tunteita ja hyvä niin. 

maanantai 11. maaliskuuta 2013

Erään oikeusjutun alku ja loppu


Palaan vielä tänään orjuus-aiheeseen.

Olaudahin taannoin kerrottu tarina päättyi lopulta hyvin mutta tutkiessani
häntä koskevaa materiaalia, törmäsin toiseen kuvailuun eräästä tapahtumasta
 vuodelta 1781 jolla oli varsin toisenlainen loppu.


Vuonna 1781 eräs brittiläinen yritys joka tienasi orjakaupalla, hankki uuden
 aluksen, varusti sen miehistöllä ja lähetti sen toivottavasti tuottoisalle
orjienkeräysreissulle Länsi-Afrikkaan.

Kapteeniksi palkattiin Luke Collingwood-niminen mies joka oli kapteenina ensikertalainen
mutta ei suinkaan orjakauppabisneksessä. Aikaisemmin hän nimittäin oli toiminut monilla orjalaivoilla laivalääkärinä sekä kirurgina.

Jos tuntuu hassulta ajatella miten lääkäriksi kouluttautunut mies voi yhtäkkiä hypätä
 orjalaivan kapteeniksi onkin sen käsittäminen astetta helpompaa kun lukee mitä
 laivalääkärin töihin orjakaupassa kuului.

Aikansa laivalääkärin hommiin kun kuului mm. valikoida eri orjasatamista, (siis paikoista
jonne kylistään ryöstetyt ihmiset vietiin odottamaan orjakauppalaivoja)  juuri ne ihmiset
jotka todennäköisemmin kestäisivät äärimmäisen ja käsittämättömän hirveän
laivamatkan kohdesatamiin.

Kun lääkäri oli valintansa tehnyt surmattiin yleensä lääkärin hylkäämä "huono kauppatavara"
suorilta käsin siinä lääkärin silmien edessä sillä tavara joka ei käynyt kaupaksi oli vain harmin
 ja huolen aiheuttaja. Kun on vastuussa tuollaisista päätöksistä eivät varmasti ne
viimeisetkään hentomielisyyden hituset kestä tuhoutumatta.

 Kun miettii Kapteeni Collingwoodin myöhempiä tekoja tuntuvat ne ehkä hieman
helpommin käsitettäviltä kun tietää millainen tausta hänellä on ollut. Mikä ei siis suinkaan
 ole minkäänlainen puolustus.
 
Paluumatka kotiin alkoi kauniin Acran satamasta.

Kapteeni Collingwood aloitti hommansa poimimalla orjia monen eri orjakauppasataman
 "noutopisteeltä." Kun lasti, vähän vajaa 500 orjaa oli lastattu purjelaivan mustiin
 uumeniin, aloitti laiva matkan takaisin kotiin Jamaicaan. Hankalin osuus oli siis
vasta alkamassa eikä kukaan odottanut paluumatkaa innolla mutta tehtävähän se oli.

Niin alkoivat pitkät ja pitkästyttävät purjehduspäivät kannella ja
kauhistuttavat helvetinomaiset ajat kannen alapuolella.

Kun pohditaan itse lastia, oli normaalia ja odotettavissa että kauppatavaraa
myös menehtyi. Itseasiassa noin 10% hävikki oli aina odotettavissa eikä sitä pidetty minään.

Tällä kertaa menetyksiä tulisi kuitenkin olemaan paljon, paljon enemmän. Miksi näin?

Ensikapteenina toimiva entinen laivakirurgi Luke Collingwood oli varustautunut huonosti. Säästöyrityksissään hän oli varannut laivalle säälittävän pienen, vain 17 ihmisen miehistön koko laivaa ja puolta tuhatta orjaa varten. Tuo sallittu ja odotettu 10% menetysprosentti siis ylitettiin reippaasti ja mikä pahinta myös jo sokeeraavan pienen miehistön jäseniä kuoli suhteellisen pitkän, neljän kuukauden matkan aikana erilaisiin sairauksiin jättäen miehistön hälyttävän pieneksi.

 Ensimmäiset kuusi viikkoa matkasta kului. 
Tuona aikana menehtyi lähes sata vankia.

Kuolemat eivät tuohon numeroon päättyneet vaan orjia alkoi kuolla 
päivittäin eikä vielä oltu lähimailllakaan määränpäätä.

 Lisäksi laiva oli orjien painon takia niin painava että se ei voinut kulkea nopeammin ja
juuri nopeus olisi ollut valttia jotta sairaus orjien keskellä ei ehtisi tappaa lisää.

Kapteenin hermot kiristyivät tämän ajatellessa satikutia jonka saisi määräsatamassa
menetettyään niin paljon kallisarvoista kauppalastia josta oli yksin vastuussa.

Mitä siis tehdä jotta edes muutama kallisarvoinen kauppatavara selviytyisi perille saakka?

Zong-laivan tarkka kopio on yhä olemassa

Kas, kapteeni keksi idean jonka arveli
pelastavan nahkansa ja laivan tuoton.

Kauppatavara eli orjat oli vakuutettu erikoisella tavalla.

Jos orja kuoli sairauteen, vakuutus ei korvanut mitään.
Jos orja kuitenkin hukkui (laivoja upposi usein) maksettiin yhdestä
 orjasta peräti kolmekymmentä puntaa, iso raha siis. Niinpä Kapteeni Collingwood
 teki vastenmielisen retken alas ruuman syvyyksiin ja valikoi 50 naista ja pikkulasta
jotka raahattiin kannelle. 

Kannella nuo 50 naista ja lasta kahlehdittiin 
tiukasti toisiinsa kiinni, sitten heidät heitettiin mereen.

Asiaa pohdittiin ja seuraavana päivänä tehtiin uusi retki alas ruumaan.

Tällä kertaa valittiin 40 miestä. Heidät raahattiin ylös pimeudestä ja
hajusta raittiiseen ilmaan ja auringonpaisteeseen ensimmäiseen kertaan
viikkoihin, kahlittiin yhteen ja hukutettiin.

Ne sadat orjat jotka makasivat ruumassa odottivat hiljaisina milloin heitä tultaisiin hakemaan.

On mahtanut olla käsittämättömän kauheaa odottaa omaa vuoroaan. Karmivien, kannelta
 jo lähes päivittäin kaikuvien pelonhuutojen ahdistamina orjat lopulta pyysivät että sen
sijaan että heidätkin hukutettaisiin, heiltä vain kiellettäisiin vesi ja ruoka sillä he
pelkäsivät merta ja kuolisivat mielummin janoon ja nälkään.

Tuohon pyyntöön ei suostuttu vakuutusrahojen takia vaan hukutukset jatkuivat.


Seuraavien kymmenen päivän aikana naisia, lapsia, miehiä hukutettiin ryhmissä vielä vajaa 50.

Tietyt orjat, joko erityisen arvokkaiksi katsotut tai erityisen heikkokuntoisiksi katsotut
 saivat joskus valvotusti olla kannella. Kymmenen tällaista ihmistä tappoi itse itsensä
 heittäytymällä yli laivan reelingin.

Kun Kapteeni vihdoin muutaman kuukauden kuluttua saavutti määräsataman, teki hän suunnitelmansa mukaisesti välittömästi  korvaushakemuksen hukkuneista orjista jotka oli lähes omakätisesti hukuttanut.

Ja kummallisin asia tapahtui, vakuutusyhtiö kieltäytyi maksamasta! 

Tällainen julkeus ei ollut pälkähtänyt kapteenin päähänkään joten asiasta käytiin laajasti huomiota herättänyt pitkällinen oikeustaisto jonka orjalaivan varustamo lopulta hävisi. Asiantilaa ruodittiin sanomalehtien palstoilla ja yksityiskeskusteluissa ja päätöstä laajasti harmiteltiin "yrityksen kärsimän taloudellisen tappion vuoksi"

Kapteeni Luke Collingwood ei koskaan saanut
 minkäänlaista syytettä tai leimaa lähes 150 ihmisen murhaamisesta.

Uskokaa tai älkää, hänen kunniakseen
on painettu postimerkki.