Arjen kuvia; kotiliedet, maalaukset ja ötökät

Sillä on liikaa projekteja.

Ja töitäkin...

Tässä kuvassahan siis kultakuoriaiset (kielet huulia lipoen) ovat
 menossa syömään kirvoja jotka nukkuvat.

Pahaa-aavistamattomista kirvoista pari pullukkaa on herännyt
 kun pari vielä nukkuvat.

Pääsivät karkuun kuitenkin.

Unikkoja, kookoskeksejä

Suomi on kylmä maa ja usein tuntuu siltä että vain kesällä todella elää.

Ainakin omat resurssini kuluvat syksyllä, talvella ja keväällä
kylmästä selviytymiseen ja toivomiseen että kohta olisi kesä.

 

Esimerkiksi viime talvena kävin hyvin usein sokoksella. 

En ostoksilla vaan siksi että siellä on niin kirkkaat valot. 

Niin paljon valoa!

Tunsin herääväni henkiin.

Kun koko talvi menee hämärässä, ulkona on pimeää ja sisällä 60 watin lamput... 

No, onhan se aika ankeaa. Jo silloin sokos houkuttaa kirkkaine lamppuineen.

Toki joka vuodenajassa on puolensa mutta kesä on se jolloin oikeasti kunnolla elää.

Nyt huippuhelteissä ihmiset tuskastelevat kuumuutta ja samat ihmiset valittavat talvella kylmyyttä ja synkkyyttä. Eikö mikään riitä?

Jos on terve, lämmön kestää. Ja se on ihanaa.

Kuvassa on lempikukkiani unikkoja ja lempikeksejäni

joiden reseptin löysin pitkästä aikaa. Lautanen on myös kaunis.

Joskus koskettelen sen punaisia reunuspisaroita vain huvikseni.
Mukavantuntuista sormiakupunktiota.

Elämää ja kuolemaa auringonpaisteessa

Oli kaupunkipäivä ja löysin erään kirpputorin kellarikerroksen
vitriinistä tällaisen rintaneulan sopuhintaan. Se on vanhaa suomalaista
 hopeaa ja niin kaunis kimmeltävine prismoineen.

Leimojen perusteella ajalta ennen sotia.

Kenelleköhän se on kuulunut ja miksi
ja millaisia reittejä pitkin se on päätynyt kirpparin kellariin?

Näin söpö räpiköijä tuli 

viihdyttämään minua hetkeksi.

 

Tämä on vähän mysteeri. 

Oli ihana päivä ja päädyin ottamaan aurinkoa vanhan luostarin raunioihin.

Nuo rauniot ovat paikka jotka vetävät minua puoleensa kuin magneetti.Niin jännää
että keskellä kaupunkia on noin konkreettinen yhtymäpiste maailmaan ja aikaan jota ei
enää ole. Kerron näistä raunioista joskus toiste tarkemmin.

Aamulla kun olin lähtenyt liikkeelle oli yösateen jäljiltä koleaa ja
 pukeutumiseni sen mukaista. En olisi osannut arvata että päivästä tulee paahtava,
olin hätää kärsimässä villapaidassani ja epäkesävaatteissani. Olin onneksi hetkeä
aikaisemmin ostanut rintakorun lisäksi kirpparilta niin puhtaalta ja huuhteluaineelta
tuoksuvan hameen että uskalsin tuolla raunioiden keskellä vaihtaa vaatteita.

 Itse hameessa oli porsaita, hevonen
ja kanoja, en malttanut olla sitä ostamatta. Ja suoraan sanottuna tuolla luostarin
suojaisissa raunoissa lähti paitakin päältä sillä paidan alla minulla oli bikiniyläosa.

Maha näkyy.

Oli siis kertakaikkiaan uskomaton päivä. Auringon paahde,
 ilmaiseksi kirpputorilta saatu hyväkuntoinen Edith Piafin elämänkerta,
vanhaa hopeaa laukussa, mangomelonijäätelö toisessa kädessa ja se
 tunnelma joka tulee kun istuu 1400-lukulaisen luostarin
ruokasalissa/kirkkokammiossa/suurtuvassa..

En tiedä tarkalleen missä käytössä valtaamani
 tila silloin 600-vuotta sitten on ollut mutta mikä tunnelma.

Päivä jää varmasti mieleeni yhtenä tämän vuoden parhaimmista.

Tässä on laitettu varmaan ruokaa.

Kuvitelkaa tuohon iso pata porisemaan
 jalanmittaisten palavien halkojen päälle.

 Mietin vain mitäköhän munkit olisivat ajatelleet
 jos olisivat tienneet että vaivaisten 600-vuoden
 kuluttua joku, nainen päällepäätteeksi, istuskelisi
 kevytmielisesti bikineissään kohdassa jossa
aikaisemmin polvistuttiin rukoukseen.

Oikein näen miten munkki,vaikkapa Wilhelm nimeltään on
tuossa rukouksen ääressä (samalla puuroa hämmentäen)...

Vältyn haikealta tunnelmalta hautausmailla hyvin harvoin.

Tämän luostarin pihalla lienee muinoin ollut useita hautoja mutta nyt vain muutamia.

Vanhimmat kivet ovat vain murusia tai sitten ne näyttävät näin surkeilta.

Joskus on ollut naisia, miehiä ja lapsia jotka ovat tehneet asioita, nauraneet, tehneet työtä,
leikkineet, riidelleet arkipäivän asioista, olleet flunssassa ja laittaneet ruokaa, eläneet.

Ne viimeiset muistot heistä ovat nyt sammaleen
 peittämiä tai aika on huuhtonut kokonaan kivistä heidän nimensä pois.

Kukaan ei enää muista heitä eikä heidän haudoistaan pidetä huolta.

Heidän geeniperimänsä silti varmasti yhä elää.

Lapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsenlapsia
jotka eivät edes tiedä että sen jäänteet jota he saavat kiittää
erikoisenmuotoisesta nenästä tai hiusten kihartumistaipumuksestaan
makailee unohdettuna kivenmurun alla.

Luin myös mitä Esko Valtaoja kirjoittaa asioista.

Tällaisia tosinaan mietin.

Tulee päivä
jolloin kukaan ei muista minuakaan tai sinua.

  Tarinat ja kertomukset meistä unohtuvat.
                                           

Joitakin hyväkuntoisia ristejä ja
 muistomerkkejäkin löytyi.

Ne ovat järjestään melko uusia, 1700-luvulta 1800-luvulle.

Tämä hauta oli mielenkiintoinen, kaunis.

Ristissä on sydämiä sekä tähti jota ympyröi tilaa
 jättämättä goottilaistyylinen kehä jossa kukkaornamentteja.

Tässä lepää ylivääpeli, toteaa kivi ruotsiksi.

 Tämäkin on kaunis.

Jumalan kaikkinäkevä silmä ja kukkia ja tähtiä...

Kimnaasilainen, "lukiolainen."  Nuori on ollut.

Katsokaapa tätä. Ihan totta.

Kun on kyse näin vanhasta haudasta, eikö kaupunki voisi pitää niistä huolen?
Tai ehkä edes joku koululuokka voisi tulla paikalle ja nitkutella sammalta irti?

Ken lepää tässä? Aikanaan kalliilla rahalla hankittu hauta,
teetetyt takorauta-aidat haudan ympärille, iso kaiverrettu kivi.

Öisin tuolta paaden alta kuuluu varmaan rahinaa, siellä
vainaja kääntyy haudassaan nähdessään missä kunnossa
muistomerkkinsä on.

Tämä hauta on hellyyttävä.

Haudalle on istutettu puu.

Puu on kasvanut.

*

Tämän bikineissä ja possukanaheppahameessa

 paljain varpain säihkyvässä auringonpaisteessa ja

 kuumuudessa kaupungin keskustassa tepastellun

 kierroksen perusteella voin antaa vinkin mitä

 toivomuksia kannattaa esittää perikunnalle

 hautamuistomerkistään jos sen haluaa kestävän.

 Ensinnä ristin tms. kannattaa olla valurautaa

 ja kirjoituksen pitää olla ulkoneva, ei missään nimessä kaiverrettua, 

Myös kannattaa se risti pystyttää pystyasentoon,

 ei makaamaan. Silloin pysyvät poissa kuluttavat sateet,

 jäät, sammalet ja pussikaljalaiset.

 Näiden neuvojen avulla nimesi säilyy ja sitten joidenkin satojen 

vuosien kuluttua voi joku tyttönen katsella muistoasi, lukea nimesi ja ihmetellä

 mille sinäkin nauroit, mitä ajattelit ja teit.

Turkoosinsinisestä kuoresta oli syntynyt kuolleiden keskelle uutta elämää.

Kivijuoksijainen

En ole oikein viettänyt aikaa tietokoneen seurassa sillä olen tuijotellut näitä:

Oleillut pihalla, hankkinut ilmaista d-vitamiinia ja
 "rusketusta." (Säilyn aika valkoisena koko kesän).

 Fyysistäkin toimintaan mahtui joukkoon sillä olen raivannut
 vanhempieni pihan metsää ja sinne jääneitä risuja. Tänään oli
 ohjelmassa polttajaiset; risut pinoon ja pino palamaan.

Puuröykkiössä oli tällainen mielenkiintoinen:

Se on tuhatjalkainen, tarkemmin sanottuna kivijuoksijainen.
Tykkää asua kaarnojen alla. Onneksi ei joutunut risurovioon.
Hauskaa että suomessakin on niinkin eksoottisia eläimiä kuin tuhatjalkaisia.

(Joskin täytyy sanoa että tällä ei kyllä ollut ainakaan kolmekymmentä jalkaa enempää.)

Niille jotka meri otti

Tänään pyöräretkellä rannikkokylässä.

Oli sumuinen päivä ja oli juuri satanut.

Ensin kävimme kylänrannassa.

Rannikkokaupungeissa kylillä ovat omat
 rantansa joissa järjestetään kesätapahtumia, saunailtoja ja
jonne asukkaat saavat veneensä laituriin elleivät
 ne omaan rantaan mahdu.

Rantaan oli huuhtoutunut paljon haurua, rakkolevää. 

Myrskyt irrottavat sitä merenpohjasta jossa sitä näköjään vielä on. Itämeren kunnon vuoksi se on vähentynyt ja tästä kärsii mm. lempparini, söpö rantakäärme joka munii noihin ruskeisiin levävalleihin. Haurua voisi myös syödä, siinä on lääkinnällisiä ominaisuuksia, siinä voi jopa kasvattaa perunoita tai käyttää kasvivärjäyksessä. En kuitenkaan ole toistaiseksi maistanut...

Tämä kylänranta muisti niitä jotka meri otti ja niitä jotka siitä saavat elantonsa.

Sinisimpukoita. Ne elävät 15 

vuotta ja puhdistavat merta. 

Näin törkyhienoja sammalia, ihan kuin voikukkasia suoraan kalliosta.

Tässä hiukan kelvoton kuva mutta toivottavasti muoto tulee esiin, kaksi ympyrää.

Tuolla keskiympyrän alla on hauta. 

 Mieltäni on aina vaivannut kuka tai ketkä lepäävät tuolla kauniilla

 paikalla avomeren edessä. Minua vaivaa etten tiedä. On harmi että tällainen asia 

on unohtunut seudulla jossa on aina ollut asutusta.

Mitä on täytynyt tapahtua että tieto moisesta paikasta on unohtunut?

Onko se unohdettu tarkoituksella? Onko ollut sukupolvi joka ei ole halunnut

puhua asiasta? Mikä karhunpalvelus siinä onkaan tehty.

Kerrotaan että kyseessä saattaisi olla aikansa paikallispäällikön

hauta. Mutta kerrotaan myös että kivikkoiselle rannalle on uponnut

laiva jonka haaksirikkoisten pelastusyrityksissä kuoli sekä haaksirikkoisia

että pelastajia ja kiviringit olisivat heidän muistolleen.

Jokin surullinen tapahtuma taustalla kuitenkin on, jokin sellainen

tapahtuma jota ei ole haluttu unohtaa. Kuvasta sitä ei näy mutta noita

kiviä tuolla on paljon. Ja painavia. Sitä ei ole rakennettu hetkessä 

eikä aivan pienin ihmisvoimin. Sen tekoon on mennyt pitkä aika

ja paljon lihasvoimia. 

Nyt kukaan ei enää tiedä miksi.

Helppo uskoa miten tällaisiin vesiin laiva haaksirikkoutuu myrskyssä.